Yllätysvieraita, oh Lord!

Suomalaiset kyläilevät toistensa luona koko ajan vähemmän. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan kyläily on vähentynyt jo 40 vuotta. Syy saattaa löytyä kotihäpeästä. Ajattelemme, että kodin täytyy näyttää siistiltä kun vieraat saapuvat.

Hesarin juttua lukiessa muistin kuinka paljon vihaan yllätysvierailuja. Sitä kun keskellä lauantaipäivää ovikello soi. Kuulostaako tylyltä?

Annas kun selitän…

Minä rakastan vieraita. Silloin kun vierailusta on sovittu etukäteen. Arvotan minun ja ystävieni ajan niin korkealle, että haluan valmistautua siihen kunnolla. Ottaa kaiken ilon irti. Haluan käydä kaupassa, tehdä ruokaa, raaputtaa kuivuneet nuudelit pöydän pinnalta. Kerätä lelut laatikoihin.

Vasta sen jälkeen voin todella keskittyä yhteiseen aikaamme.

Yllätysvierailu menee usein juosten kusemiseksi. Huomaan silloin keskittyväni kaikkeen muuhun paitsi vieraaseen. Illan menoa täytyy nyt siirtää! Voinkohan tässä samalla pestä pyykkiä? Senhän piti olla päivän suunnitelma! Ajattelin myös lösähtää sohvalle ja soittaa maratonpuhelun parhaalle ystävälleni Ouluun. Sekin jää nyt tekemättä!

Vieraaseen keskittyminen ei onnistu kun yritän siistiä aikataulujen ja pääni lisäksi koko kotia.

Kuulenko väheksyvää tuhahtelua? Sanooko siellä joku, että todellisten ystävien ei tarvitse miettiä miltä koti näyttää? Että oikeasti rento ihminen ei välitä likaisista sukista tai siitä, onko kaapissa mitään tarjottavaa. Rento ihminen voi istua pieruverkkareissa keskellä likavaatekoria ja nauraa vapautuneesti sille,  että päivän suunnitelmat menivät ihanasti uusiksi!  Ehkä minä en ole rento. Tai sitten olen saanut lapsuudessa oman osuuteni yllätysvierailuista.

Annas kun selitän. Tätäkin.

Olen kotoisin Raahesta. Maalta. Metsän keskeltä. Soratien varrelta. Meillä ei ollut ennen 90-lukua edes katuvaloja. Hiihdettiin kouluun kesät talvet – ja niin edespäin. Varsin syrjäisestä sijainnista huolimatta kodissamme kävi usein kuhina. Kahvinkeitin teki töitä 24/7 jos vähän liioitellaan. Meillä kävi vieraita tuon tuosta, koska ovi ei ollut ikinä lukossa. Puhtaat valkeat lakanat jäi usein kesken kun yhtäkkiä pihaan kurvasi jonkun tutun auto.

Ja kahvinkeitin sai taas töitä.

Toisaalta siinä kaikessa oli ihanaa suorasukaisuutta. Muistan kun eräs tuttu tuli sisään, huikkasi tervehdyksen ja käveli suoraan kahvinkeittimen luokse. Hän kaivoi kaapista kahvinpurut ja pisti masiinan laulamaan. Siitä minä tykkäsin. Mitä sitä turhia kainostelmaan kun sumppia tekee mieli.

Minäkin osasin ennen spontaanin pimpottelun. Itseasiassa en hävennyt juuri mitään. Saatoin pakata reppuni ja mennä yökylään sen kummempia kyselemättä. Illan pimetessä ja ikävän iskiessä kömmin kaverin vanhempien väliin nukkumaan.

Tarkennettakoon, että taisin olla tuolloin noin seitsemänvuotias.

Väitän, että kyläilykulttuuri on edelleen erilaista maalla kuin kaupungissa. Maalla yllätysvierailut ovat suotavampia. Jotenkin se kuuluu asiaan, että ovet ovat aina auki. Että naapurin Jorma astelee pellolla sotkeentuneiden kumisaappaidensa kanssa eteiseen ja kysyy kahvia. Ei siinä ole mitään kummallista.

Siksi ehkä asunkin kaupungissa. Ja rakastan summereita sekä ovikoodeja!

Tervetuloa kylään! Soitellaanhan ensin.

Kuvat: Sami Kuronen

You may also like

1 comment

  1. Yllätysvieraita tuli lapsuudessa,mutta ei nykyään.Ainostaan isä tulee,mutta hänkin varmistaa soittamalla ollaan kotona.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.