Mitä sanoin ystävälleni, joka oli avautunut pomolleen liian pienestä palkastaan firman pikkujouluissa?
”Mitä tuosta! Heität pomolle yläfemmat maanantaina ja sanot sori!”
Miten suhtauduin siihen kun ystäväni oli lähettänyt vahingossa kritisoivan viestin itse kritiikin kohteelle?
”So what! Nyt aloitatte puhtaalta pöydältä. Ainakaan teillä ei ole mitään salattavaa!”
Mitä sanoin ystävälleni, joka ajatteli olevansa epäonnistunut äiti kun ei tuntenut jatkuvasti suurta rakkautta lastaan kohtaan?
”Sä olet sun lapsen kanssa 24/7. Ei sun tarvitse olla täydellinen. Oma lapsi saa myös ärsyttää!”
Muiden virheet ja epäonnistumiset on helppo sietää. Ainakin minä olen muiden mokille paljon armollisempi kuin omilleni. Omia virheitä tuijottaa liian läheltä, mutta muiden mokat näkee niiden todellisessa mittakaavassa.
Yleensä universumiin nähden mokat ovat mitättömiä.
Sitäpaitsi: Virheitä saa ja pitää tehdä. Ilman niitä ihminen ei kasva. Niiden avulla oppii ymmärtämään itseään ja toisia. Mokat tekevät ihmisestä inhimillisen ja helposti lähestyttävän. Ihminen muuttuu virhe virheeltä viisaammaksi.
Eläkkeellä moni voikin siirtyä suoraan Mensan jäseneksi.
Omia virheitä on vaikea kestää, koska niihin liittyy pelko ja häpeä. Pelko siitä, että mokan myötä muiden ihmisten käsitys meistä muuttuu. Se käsitys, jota olemme täydellisillä valinnoilla ja hyvällä käytöksellä rakentaneet pitkään ja hartaasti.
Moka on kuin paska selfie muuten täydellisessä Instagramissa: sen haluaa pyyhkiä bittiavaruuteen, vaikka muiden mielestä se on kaikista kuvista mielenkiintoisin.
Kävin taannoin hierojalla, jolla oli huhujen mukaan kyky nähdä ihmisessä muutakin kuin lihasjumit. Hän pyöritteli selkääni hetken ja totesi, että minun on päästettävä irti menneisyyden taakoista. Hän tunsi, että kannan selässäni kaikkia tekemiäni valintoja. Purskahdin holtittomaan itkuun – ja pyysin sitä tietenkin anteeksi, koska pokan luhistuminen ventovieraan edessä tuntui heikkoudelta.
Myös heikkoudet on toisissa ihmisissä paljon helpompi hyväksyä kuin itsessään. Minä ainakin esittelen vahvuuksiani oikein mielelläni, vaikka todellista vahvuutta olisi heikkouksien näyttäminen.
Uutena vuotena voisin tehdä yhden lupauksen. Voisin heittää kivet selästäni ja sanoa “Fuck it!”. Voisin opetella vastaamaan itselleni samalla tavalla kuten ystävillenikin:
oikeassa perspektiivissä.
2 comments
Kirjoitit viimeaikaiset ajatukseni ylös! Olen tismalleen samaa mieltä kanssasi. Miksi olemmekaan niin armottomia itseämme kohtaan,mutta pystymme hyväksymään toisten virheet? Eivätkö juuri virheet tee meistä inhimillisiä?
Täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, vaan olemme (toivottavasti)oppimassa tätä elämää. Pointti on mielestäni siinä, kykenemmekö ottamaan virheistämme opiksi, ja katsomaan itseämme rehellisesti peiliin, vai ohitammeko sen ja toistamme niitä. Täytyisi rohjeta tunnustaa itselleen oma epätäydellisyys, ja suhtautua siihen lempeydellä. Uskon, että opimme näin enemmän itsestämme ja myös muista.
<3