En ole extreme-lajien ystävä. En tykkää niistä, koska olen jokseenkin arka. Joskus yritin rohkaista itseni hyppäämään benjin, mutta jänistin ennen kuin ehdin kertoa aikeistani ääneen.

Tajusin, että rohkea ja hullunrohkea ovat kaksi eri asiaa.

Viikonloppuna kuitenkin kokeilin jotain extremea. Vielä kymmenen vuotta sitten tällaisesta itsensä ylittämisestä ei tiedetty tuon taivaallista. Nyt sen suorittaminen vaatii yli-inhimillisiä ponnisteluja.

Pakahdutko jännityksestä? Tällaista testiä et olisi meikäläiseltä osannut odottaa.

Päätin nimittäin olla kokonaisen viikonlopun “somettomalla”.

Päätin pitää Facebookin, Instagramin ja kuolemaa tekevän Twitterin suljettuna. Sen lisäksi pitäydyin iltapäivälehtien negatiivisista otsikoita. Niitä tulee työn puolesta kulutettua enemmän kuin vessapaperia.

Nämä kaksi paperia eroavat toisistaan siinä, että vessapaperista voi lukea runoja. Iltapäivälehdet sen sijaan tuntuvat olevan täynnä negatiivisuutta. Olen tullut siihen tulokseen, että negatiivisten asioiden lukeminen vaikuttaa ikävästi ihmisen mielialaan. Joskus työpäivän jälkeen olen otsikoista nääntynyt.

Nykyään puhutaan paljon palautumisesta. Hyvä uni palauttaa oivallisesti, mutta hyvin nukuttu yö ei ole itsestäänselvyys. Instan selaaminen sängyssä pitää aivot virkeinä. Skrollailun ja tykkäilyn jälkeen lampaiden laskemiseen ei riitä hermoja.

Reilu viikko sitten sairastuin virukseen. Selkokielellä ilmaistuna sain hermoja raastavan räkätaudin. Sellaisen, että niistäessä pelkää puhaltavansa aivot paperiin. Jostain syystä sydämeni alkoi läpättää. Menin siis lääkäriin. Erinäisten testien jälkeen todettiin, että kaikki on viheliään viruksen syytä. Uni paras lääke on. Siitä nauttikaamme.

Ajattelin ottaa lääkärin kehotuksen (kerrankin) tosissaan. Päätin, että maksimoin hyvän unen. Teen kaikkeni, että sydän ja aivot pääsevät palautumaan. Ennen hoidon alkamista ihmisen on kuitenkin hyvä tunnustaa sairautensa:

Hei, nimeni on Jenni, olen some-addikti!

Somen tarkoitus on saada ihminen haluamaan lisää. Vielä muutama tykkäys. Vielä vähän kiihoketta aivoille ja verkkokalvoille. Somen seuraan on helppo unohtua. Minuuteista tulee helposti vartteja ja lopulta jopa tunteja.

Päätin, että viikonloppuna some ei kuulu elämääni sekuntiakaan.

Älä ymmärrä väärin. Minä rakastan sosiaalista mediaa. Se on tuonut minulle paljon hyvää. Se on minulle myös työtä. Oikein käytettynä se antaa sisältöä ja inspiraatiota elämään. Suurikin rakkaus kuitenkin tukahtuu ilman happea. Välillä täytyy irrottaa huulet toisistaan ja vetäistä keuhkot täyteen puhdasta ilmaa.

Miten kävi? Selvisinkö? Vai sorruinko tylsyyden hetkellä somettamaan?

Lihasmuisti on jännä asia. Kun ystäväni ilmoitti ravintolassa siirtyvänsä hetkeksi naistenhuoneeseen, huomasin käteni luikertelevan tuttuun tapaan puhelimelle. Niinhän me nykyään teemme: emme siedä tylsyyttä vaan uppoudumme tilaisuuden tullen muiden ihmisten kokemuksiin. Mutta nyt tein toisin. Istuin pöydän ääressä ihmisiä tarkkailen. Ei mitenkään mullistava keksintö, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Kotona tein ruokaa hieman kauemmin. Välillä nappasin kirjan käteeni. Kävin kävelyllä. Tapasin ystäviä. Soitin äidille pitkän puhelun.

Ja nukuin erinomaisesti.

Maanantaina heräsin kello 7:30. Olin läpäissyt kokeen täydellisin arvosanoin. Minua ei vaivannut FOMO. Olin osoittanut itselleni, että en ole korviani myöten koukussa. Aamukahvin jälkeen avasin työsähköpostin, iltapäivälehtien verkkosivut ja Instagramin. Maailma oli edelleen olemassa. Lehdet olivat täynnä tympeitä otsikoita ja Instagram kutitteli verkkokalvoja flirttailevalla tyylillään. Kaikki oli aivan samalla tavalla kuin perjantainakin.

Ainoastaan minä olin hieman muuttunut. Tai ehkä olin palannut jonnekin kadotettuun. Jonnekin, johon aion palata aina viikonloppuisin.