Ihan tavallinen ja vähän väsyttävä maanantai. Istun radiostudiossa ja yritän pitää energiatasoni tapissa. Avaan mikrofonin ja pakotan itseni  hymyilemään. Raskas viikonloppu painaa hartioita.

Avaan Instagramin. Huomaan, että joku on kommentoinut kuvaani. Se kommentti imaisee viimeisenkin energian ja saa minut itkun rajamaille.

”Siinä toinen turhuuksien julkkis”.

Vilkaisen kommentoijan profiilia. Hän ei vaikuta kiusaajalta, toisten piikittelijältä eikä huonovointiselta ihmiseltä. Hän on aikuinen nainen, joka hymyilee lähes jokaisessa kuvassa.

Vastaan:

”Jos olet valmis heittämään julkiseen profiiliin tuollaisen solvauksen, olet varmasti myös tarpeeksi kypsä perustelemaan mielipiteesi. Katsoin profiilisi, ja näköjään olet ihan aikuinen nainen. Tosi surullista, että aikuiset sortuvat myös nettikiusaamiseen.”

Minua harmittaa, että annan yhden lauseen pilata päiväni. Että olen niin herkillä. Kommentoija ei mahda tietää, että myös julkista työtä tekevillä ihmisillä on tunteet. Eivätkä ne ole turhia. Ne ovat toisinaan kipeän todellisia.

Harmittaa myös se, että kommentin aiheuttama paha mieli kumuloituu. Miltä pojastani ja vanhemmistani tuntuu lukea, että heille rakas ihminen on jonkun mielestä turha? Pojalleni olen tärkeintä maailmassa. Vanhemmilleni olen rakas lapsi.

Tiedätkö mitä luulen? Kuvaani kommentoiva nainen ei ehkä ymmärrä, että näen hänen lähettämän viestinsä. Hän ehkä luulee, että sen näkee vain seuraajani. Sen on pakko olla niin. Vai olenko minä sinisilmäinen? Ehkä hän haki juuri sitä mitä sai:

minulle pahan mielen.

Voihan tästä vääntää vitsiäkin. Jos olen ”toinen” turhuuksien julkkis, kuka on se ensimmäinen? Ja jos oikein positiivisesti ajatellaan, onneksi meitä on tässä maassa vain kaksi.

Sinä olet tärkeä! Muista se.

PS: Poistin kommentin Instagramistani, koska en halua, että kommentoija saa omaan julkiseen profiiliinsa ajattelemattoman piikittelynsä takia vihaviestejä.

Kuvat: Laura Kotila