The one!

Muistan sen pakkasaamun selkeästi. Nyysin isäni järjestelmäkameran ja lähdin kuvaamaan luontoa. Pakkanen oli sivellyt maiseman harmaan huuruiseksi viimeisintä havunneulasta myöten.  Aurinko nousi kohmeisin liikkein horisonttiin. Se sai lumen kimaltelemaan ikään kuin taivaalla olisi räjähtänyt hopeinen hilepilvi.

Se oli kaunein pakkasaamu koskaan.

En muista miten pitkään kävelin. Kilometrit eivät tuntuneet missään. Aivan kuin lumen kimalteleva pinta olisi kannatellut minua. Olin varma, että sain tallennettua jotain ennennäkemätöntä. Olinhan räpsinyt kuvia kuin viimeistä päivää.

Palasin kotiin posket hehkuen. Hehku ei johtunut pakkasesta vaan siitä tunteesta, jonka kuvaaminen minussa synnytti. En ollut kokenut sitä tunnetta ennen. Olin ylpeä siitä, että sain tallennettua elämäni kauneimman aamun filmirullalle. Enää piti toimittaa filmi Raahen ainoaan valokuvaamoon.

Se ei kuitenkaan ollut tarpeellista. Olin nimittäin unohtanut laittaa kameraan filmirullan. Luovuuspäissäni räpsin siis kuvia ainoastaan verkkokalvoilleni.

Tekevälle sattuu!

Opiskeluaikana työskentelin viikonloppuisin paikallislehdessä toimittajana. Kuvasin myös juttuni pääsääntöisesti itse. Kiersin pienimmätkin “kissanristiäiset” jutun toivossa. Tylsinkin tapahtuma oli tärkeä, koska toisinaan kaupungissa ei tapahtunut yhtään mitään.

Kerran lähdin keikalle pienellä kiireellä. Nappasin mukaan toimituksen tuliterän järkkärin, jota tuskin jaksoin kannatella heiveröisillä käsivarsillani. Jonkinlaista auktoriteettia se minulle kuitenkin antoi. Hyviä kuviakin sillä sai…

…jos ei olisi unohtanut muistikorttia toimitukseen.

Epätoivon hetket eivät imeneet intoani valokuvaamiseen. Mehut ne toki imivät. Vuosien varrella opin tunnistamaan omat kykyni ja kyvyttömyyteni valokuvaajana. Niiden pohjalta lähdin etsimään täydellistä kameraa.

Kriteereitä oli kourallinen. Ensinnäkin kameran piti olla minua älykkäämpi. Se ei (tietenkään) muodostunut ongelmaksi. Halusin myös kameran, josta voin siirtää kuvat ilman piuhoja suoraan puhelimeeni. Yksi tärkeimmistä ominaisuuksista oli kuitenkin koko: kameran piti liikkua kätevästi siellä missä minäkin.

Löysin Olympuksen PEN E-PL7 -kameran. Se täytti kriteerini ja oli kaikessa täydellisyydessään myös järkyttävän kaunis kapistus.

Vähän aikaa sitten sain kuulla, että markkinoille on tullut uusi, Olympus PEN E-PL9. Muutaman viikon testauksen jälkeen olenkin jo täysin myyty!

Kamerassa on paljon uudistuksia. Minun suosikkini liittyy käyttömukavuuteen. Kuvien siirtäminen puhelimeen oli aikaisemminkin helppoa. Nyt se on lapsellisen helppoa. Bluetoothin avulla voin siirtää kuvia ilman kameraan koskemista. Se voi siis olla siirron ajan vaikka laukussani! Tosin tätä kameraa en laukussani juuri pidä: miksi piilotella jotain niin kaunista?

Ihailen usein niitä bloggareita, jotka voivat käyttää julkaisuissaan valokuvaajaa. Itselläni se on harvinaista herkkua. Siksi tarvitsen ehdottomasti kameran, jolla voin myös kuvata itseäni. Tätä kameraa on äärimmäisen kätevä ohjata puhelimeen asennetulla Olympuksen Image Share  -apilla. Käytännössä siis asetan kameran haluamalleni korkeudelle ja otan kuvat puhelimen laukaisimen avulla. Ihanaa leikkiä!

Sitä kuvaaminen minulle onkin: leikkiä! Se on hassuttelua, hetkiä, tunteita sekä itsensä ilmaisemista sanomatta yhtään mitään.

Se on elämää!

Kuvat: Sami Piskonen

You may also like

2 comments

  1. Hitsi toi kamera ois mul hyvä.Kun mä sen nään hetken nyt kuvataan,niin se on jo oh.hyvä suositus!!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.