Tähän ääniviestiin palaan aina uudelleen

Ihmiset ovat innokkaita tulkitsemaan asioita. Erityisesti väärin. Toisinaan tuntuu, että väärin tulkitsemisen taito on paljon kehittyneempi kuin taito tulkita oikein. Kai oppi tulee jo äidinmaidosta. Toisaalta, siemennesteen lusikka on aivan yhtä syvällä sopassa.

Tekstiviestit ovat väärinymmärryksen kehto. Vai tuntuuko seuraava kuvitteellinen esimerkki utopialta:

”Mikset sä enää kirjoita mulle, että sä rakastat mua?”

”Rakastan sua.”

”Miksi vaan pisteellä! Miksi et laita huutomerkkiä. Miksi et rakasta mua HUUTAMALLA? Mua pitää rakastaa huutomerkein!”

”Rakastan sua!”

”Ei tunnu oikeelta kun sanot sen noin. Musta tuntuu, että meidän pitää jutella.”

Ja asiasta jutellaan. Se on yhtä varmaa kuin marraskuun pimeys. Riidan yltyessä tekstari nostetaan pöydälle. Näyttävästi. Yhä uudelleen. Ihmiset ovat kumman innokkaita nostamaan asioita pöydälle, mutta innottomia pöydän putsaamiseen.

Minä olen halutessani väärintulkitsemisen mestari. Välillä on vapauttavaa heittäytyä tyhmäksi. Vaatia tarkennusta ja selitystä. Toisaalta, kaikella viestinnällä ei ole syvällistä merkitystä. Aina ei edes kannata sukeltaa tulkitsemisen loputtomaan avaruuteen.

Sinne on nimittäin helppo eksyä.

Ääniviestit ovat kaltaisteni ylitulkitsijoiden pelastus. Luojalle kiitos WhatsAppista! Tai mitä minä Häntä kiitän. Kiitos kuuluu Brian Actonille ja Jan Kouminille, jotka kehittelivät sen vuonna 2009. Yleensä keksinnöt syntyvät kun ihminen haluaa helpottaa elämäänsä. Ehkä kaksikko oli kyllästynyt tekstareiden aiheuttamiin väärinymmärryksiin kuten minäkin.

Ääniviesti ei jätä tilaa arvailulle, koska itse viestin lisäksi äänenpainot ja sävyt kertovat omaa tarinaansa. Toisinaan äänestä kuulee asioita, joita ei edes haluaisi kuulla.

Käytän ääniviestejä erityisesti poikani kanssa. Viestittelemme pitkin päivää aivan turhistakin asioista. Toisaalta, onko mikään turhaa? Toisinaan palaan viesteihin jos minulla tulee häntä ikävä. Kuten tänä kesänä kun hän matkusti ulkomaille ilman minua. Kuuntelin viestejä ja niiskutin ikävää puserooni.

Minua pelottaa, että viestit katoavat. Niiden mukana katoaisi tärkeä pala äidin ja pojan kasvutarinaa.

Haluan palata viesteihin vielä silloinkin kun olen vanha. Haluan kuulla pienen pojan äänen kun sen tilalla on äänenmurros. Haluan kuulla yhä uudelleen sen intoa puhkuvan viestin kun futismatsissa tuli pari maalia. Sen viestin kun hänellä oli minua ikävä.

Haluan kuulla kaikki häntä askarruttaneet kysymyksen vielä silloinkin kun hän ei enää tarvitse vastauksiani.

Ääniviestiemme seassa on yksi erityinen viesti. Siihen palaan maailman harjoitellessa potkujaan. Silloin kun tuntuu, ettei kukaan välitä. Että olen aivan yksin tässä universumissa. Se viesti muistuttaa, että minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Poikani luvalla saan sen tähän kirjoittaa:

”Mama, rakastan sua niin paljon, että mun sieluun sattuu…”

You may also like

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

fourteen − 1 =

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.