Siinä se jälleen luki. Naisten vessan seinässä. Istuin pöntöllä ja tuijotin tekstiä, joka oli vuosien saatossa muuttunut elämän ohjenuorasta ontoksi ja lapselliseksi ajatukseksi.
”Live fast, die young”
Elä nopeaa elämää, kokeile kaikkea, älä vaan jämähdä! Kuole nuorena ja kokeneena, älä vanhana ja kokemattomana. Pitkä elämä on niin nähty. Vanhuus on perseestä. Lyhyt ja tapahtumarikas elämä on avain onnellisuuteen. Tätä se teksti kutakuinkin tarkoittaa.
Rakastan lentokenttiä, mutta vihaan lentokoneita. Lentokentillä on niin sanottua lähdön tunnelmaa. Siitä tunnelmasta minä pidän. Tykkään lähtemisestä kun kyseessä ei ole parisuhde.
Lentokoneita minä vihaan. Paitsi silloin kun olen nauttinut lasin rauhoittavaa viiniä. Silloin olen tarpeeksi välinpitämätön pelolle. Kuten nyt kun istun koneessa Lontoosta Helsinkiin.
Psykoterapeutit tosin sanovat, että pelko on kohdattava. Minä sanon, että myöhemmin.
Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat nukkua lentokoneissa. Itse en osaa. Pyllyn alla oleva yhdentoista kilometrin pudotus ei varsinaisesti rentouta minua. Koska en nuku, keskityn kirjoittamiseen, lukemiseen tai toisten ihmisten tarkkailemiseen. Tällä kertaa tarkkailen verhoa, joka heiluu rahvaan ja bisnesluokan välissä. Se verho erottaa meidät ja heidät. Kaikkea minä ymmärrän, mutta en bisnesluokkaa näin pienessä lentokoneessa.
