Kyllä sen sanominen ääneen tuntuu vieläkin epätodelliselta. Oma laukkumallisto. Aikamoista.
Ihan yhtä epätodelliselta tuntuu selata kuvia laukkumalliston lanseeraustilaisuudesta. Olinko minä tuolla? Aika meni niin äkkiä! Ehdinkö oikeasti pysähtyä ja nauttia?
Kädet hieman tärisevät. Ääni värisee. Istun keittiön pöydän äärellä ja tuijotan tietokonetta poikani kanssa. Hän neuvoo. Minä kuuntelen. Olen juuri julkaisemassa ensimmäisen YouTube -videon.
Mitä ihmettä olen tekemässä?
Pelottaa ja innostaa. Jännittää ja naurattaa. Idea vlogiin tuli yllättäen kun ystäväni kyseli sen perään. Annoin ajatuksen hautua – pitkään. Sitten päätin kokeilla. Mitä menetän? Ehkä sanon jotain tyhmää? Ehkä minulle nauretaan?
Eli ei mitään uutta!
Tapahtui viikonloppuna helsinkiläisessä ravintolassa:
”Äkkiä sitä viiniä”, nainen sanoo ja lösähtää ravintolan tuoliin. Me muut repeämme nauruun. Tarjoilija kiikuttaa pöytään pullollisen valkkaria. Kilistämme elämälle ja aloitamme keskustelun, joka voisi olla suoraan Siskonpedistä.
”Mä oon luopunut arkitissuttelusta”, yksi avautuu.
”TÄH!”, muut säpsähtävät kuin olisivat kuulleet jotain elämää mullistavaa.
Toinen jatkaa:
”Mä en kestäis mun elämää ilman arkiviiniä! Enkä mun miestä! Aamut kestää kun tietää, että illalla saa lasillisen punkkua!”
Seuraa hervotonta nauramista.
Onhan se ihan saamarin vaikeaa. Herätä aamulla pimeyteen, lähteä töihin pimeydessä ja palata kotiin kuin jätesäkin sisällä. Ratikassa ihmiset tuijottavat ikkunasta aivan kuin sieltä näkyisi jotain? Ainoa näky on ikkunasta heijastuvat kasvot, joiden hymyä etäisesti muistuttava ilme johtuu vilunväristyksestä.
Tsemppimieli yltää aina siihen saakka kunnes ensimmäinen flunssa katkaisee kamelin selän. Purkista nielty c ja d ei enää auta. Pimeys ryystää pillillä viimeisenkin energiapisaran sisuksiinsa. Jäljelle jää kuori, joka haahuilee vetisillä kujilla etsien latauspistettä. Turhaan.
