Olen usein miettinyt miltä tuntuisi matkustaa yksin. Kaveri toisensa jälkeen pakkaa laukkunsa ja lähtee maailmalle. Kukaan ei ole katunut.
Olen sen verran vanhanaikainen ihminen, että yksin matkustavan on mielestäni osattava lukea karttaa. Tai ainakin kyetä analysoimaan puhelimen navigaattoria ja varmistaa, ettei akku lopu kesken.
Osaan vähän molempia.
Baarit sisältä ja museot ulkoa. Tämä juntti toteamus ei itseasiassa ole kovin kaukana matkustusfilosofiastani. Tosin rakastan molempia, mutta suurimman osan ulkomailla vietetyistä päivistä kulutan kahviloissa istuen ja kaduilla laahustaen. Avainsana on kiireettömyys.
Me Naiset pyysi minua kertomaan omasta matkustusfilosofiastani. Kerroin rakastavani hitaita aamuja ja kiireetöntä tunnelmaa. Ulkomailla yksi nähtävyys riittää päivässä. Olen vakaasti sitä mieltä, ettei kaikkea edes kannata nähdä kerralla. Ahmiminen aiheuttaa ähkyn ja jättää pinnallisia muistoja.
Jätän mielelläni nähtävää myös seuraavalle kerralle. Siksi laahustan hyvällä omallatunnolla kahvilasta toiseen ja fiilistelen ihmisvilinää. Katselen paikallisia ja keksin heille elämäntarinoita. Aistin.
