Radiossa soi ”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo. Sieltä vaan mä rauhani saan…”.
Eletään kesäloman viimeistä päivää. Olo on haikea ja epävarma. Mitä syksy tuo tullessaan? Jaksanko ottaa kaiken vastaan?
Tuntuu, että en ole vielä valmis arkeen.
Istun Raahessa sijaitsevan lapsuudenkotini keittiössä. Takassa on tuli. Poika pelaa Nintendoa, isä häärii omiaan ja äiti ratkoo ristikkoja. Pooki raikaa: ”Metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän…”.
Suomalaiset kyläilevät toistensa luona koko ajan vähemmän. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan kyläily on vähentynyt jo 40 vuotta. Syy saattaa löytyä kotihäpeästä. Ajattelemme, että kodin täytyy näyttää siistiltä kun vieraat saapuvat.
Hesarin juttua lukiessa muistin kuinka paljon vihaan yllätysvierailuja. Sitä kun keskellä lauantaipäivää ovikello soi. Kuulostaako tylyltä?
Annas kun selitän…
Ihmiset ovat innokkaita tulkitsemaan asioita. Erityisesti väärin. Toisinaan tuntuu, että väärin tulkitsemisen taito on paljon kehittyneempi kuin taito tulkita oikein. Kai oppi tulee jo äidinmaidosta. Toisaalta, siemennesteen lusikka on aivan yhtä syvällä sopassa.
Tekstiviestit ovat väärinymmärryksen kehto. Vai tuntuuko seuraava kuvitteellinen esimerkki utopialta:
”Mikset sä enää kirjoita mulle, että sä rakastat mua?”
”Rakastan sua.”
”Miksi vaan pisteellä! Miksi et laita huutomerkkiä. Miksi et rakasta mua HUUTAMALLA? Mua pitää rakastaa huutomerkein!”
”Rakastan sua!”
”Ei tunnu oikeelta kun sanot sen noin. Musta tuntuu, että meidän pitää jutella.”
Ja asiasta jutellaan. Se on yhtä varmaa kuin marraskuun pimeys. Riidan yltyessä tekstari nostetaan pöydälle. Näyttävästi. Yhä uudelleen. Ihmiset ovat kumman innokkaita nostamaan asioita pöydälle, mutta innottomia pöydän putsaamiseen.
Levisten saapumista Raaheen odotettiin kuin kuuta nousevaa. Kirsi taisi olla ensimmäinen raahelainen, jolla oli Levikset. Yhtenä ihan tavallisena aamuna hän tallusteli koulun käytäviä viisnollaykkösissä. Vannon, että koko koulu vähän kohahti.
Kirsi oli käynyt Helsingissä.
En oikein tiennyt Leviksistä mitään. Silti halusin ne. Halusin olla kuin Kirsi. Halusin olla cool! Vanhempani olivat tosin sitä mieltä, että 400 markkaa yksistä farkuista on aivan liikaa. Väsytystaktiikkani kuitenkin toimi, ja lähdimme kaupunkiin etsimään Leviksiä. Olin kuullut huhuja, että niitä saattaisi löytyä jommastakummasta kaupasta.
Istun laitojaan myöten täydessä junassa matkalla kotiin. Ohikiitävän metsän pimeys on niin synkkä, että tuntuu kuin kiitäisimme tunnelissa. Pienten asemien laimeat valot häämöttävät aika ajoin horisontissa. Asemien pihoilla höyryää monta autoa. Niissä istuu odottavia ihmisiä. Heillekin junan saapuminen on joulun kohokohta: se tuo rakkaimmat kotiin.
