Minulla ei periaatteessa ollut yhtään ylimääräistä minuuttia haastattelulle. Toimittaja sattui kuitenkin esittämään kysymyksen, joka sai minut pysähtymään:
Allekirjoitatko väitteen, että nainen on naiselle susi?
Rehellisesti, voisin tulittaa aiheesta tunnin hengittämättä. Sitä tuskin kukaan jaksaisi kuunnella, joten pyrin kiteyttämään ajatukseni valmiiksi pureskeltuun ja siksi helposti nieltävään muotoon.
Mervi laittoi minulle palautetta. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs.
”Ihan karsee tyyppi olet”, hän kirjoitti.
Minua nauratti. Sitä reaktiota Mervi tuskin olisi toivonut. En pahoittanut mieltäni pätkääkään. Lähinnä tunsin sääliä Merviä kohtaan.
Näin sieluni silmin hieman väsähtäneen Mervin. Hän istui laskuhumalassa sänkynsä laidalla ja tuijotti kännykästä kuvaani. Viha siirtyi kädestä kohti aivoja ja saavutti vihdoin sydämen. Mervi päätti käyttää hänelle annettuja elämän minuutteja palautteen antamiseen.
Toivottavasti kulutettu aika oli sen arvoista. Toivottavasti Mervi sai pahaan oloonsa pienen pilkahduksen iloa. Suon sen hänelle. Ilomielin.
Soitin ystävälleni, josko voisin mennä hänen luokseen kylään. Hän oli soitostani varsin iloinen, mutta vaati minua hieman pidättelemään tuloani. Hän nimittäin halusi vähän siivoskella.
Kun saavuin hänen luokseen, asunto oli kuin suoraan myyntiesitteestä. Minun sänkyni alla on aina pari eläintä, mutta ystäväni kämpässä villakoiratkin oli teloitettu kylmäverisesti. Siellä ei todellakaan vain siivoskeltu. Siellä siivottiin raivopäisesti ja ahnaasti. Sanat kuulostavat samalta, mutta tarkoittavat hyvin eri asioita.
Siivoskelu nimittäin tarkoittaa pientä siistimistä. Minun elämässäni viikon aikana pöydälle kasaantuneiden lehtien siirtämistä metrin päässä sijaitsevaan roskikseen. Tai leivänmurujen pyyhkimistä. Lattialle. Tai sukkien nostamista lattialta pesukoriin. Se on siivoskelua ihmiset.
Minulla on harvoin kiire, mutta sinä aamuna oli. Kotiavaimet olivat hukassa ja kaikki lempivaatteeni likavaatekorissa.
Niitä aamuja.
Vilkaisin lämpömittaria, joka oli vajonnut yhtä alas kuin minä elämässäni. Tarvitsin siis kaulahuivin. Pitkällisen etsimisen ja alati kasvavan kiireen keskellä tajusin huivini lojuvan kuivausrummussa. Repäisin sen Salama McQueenina kaulaani ja katosin pakkaseen.
Laahustin katse maassa kohti radiostudiota ja ihmettelin ihmisten katseita. Varsinkin miesten. Suomessa nainen ei ole tottunut saamaan ”silmää”, mutta sitä minä vaan sain keskellä hämärää ja pakkaselta tuoksuvaa Helsinkiä.
Erottajan risteyksessä joku hymyili minulle. Se oli liikaa. KUKAAN ei hymyile Suomessa ennen lounasaikaa! Jokin oli pielessä, mutta mikä?
