”Minä kerään sitten Iittalan Kartiota”, totesi eräs lukiokaverini ennen ylioppilaskirjoituksia.
Hän oli todennäköisesti ilmoittanut asian sukulaisilleen yhtä tomerasti. Hyvä niin. Itselleni astiaston löytäminen tuotti vaikeuksia. Lukiossa ihmisellä oli 90-luvun lopulla kaksi tehtävää: löytää itsensä lisäksi astiasto.
Koin molemmat tehtävät varsin haastaviksi.
Kerro joku pikkujoulumuisto, toimittaja pyysi puhelimessa.
Kelasin, kelasin ja vielä kerran kelasin. Turhaan. Minulla ei tullut mieleen ainuttakaan muistoa.
En ole ikinä nähnyt kun työpaikalla toisiaan silmäilleet pekat ja pirkot hiipivät yhteiseen taksiin. En ole nähnyt sitäkään kun yhteisön hiljaisin tapaus yhtäkkiä päättää avautua pomolleen työtuolinsa huonosta ergonomiasta. En näe mitään, koska yleensä lähden kotiin hyvissä ajoin ennen tilanteiden eskaloitumista.
