Tapahtui Helsingin Kalliossa eräänä keväisenä lauantai-iltana.
Minä en käy ikinä konserteissa, koska siellä on liikaa melua. Joku voisi sanoa, että that´s the point. Jossain mielenhäiriössä lupauduin ystäväni kanssa keikalle. Älä kysy bändin nimeä, koska en muista sitä. Keikka itsessään oli tosi hyvä – maltillisemmalla äänentoistolla se olisi ollut täydellinen.
Keikka ei kuitenkaan ollut illan kohokohta. Paras osuus tapahtui ennen sitä, pienessä Kallion kapakassa.
Haaveista tulee totta kun lopettaa haaveilun ja aloittaa toiminnan. Nyt minun haaveestani tulee totta. Tästä viikosta jouluun saakka teen nimittäin lyhennettyä työviikkoa. Käytännössä se tarkoittaa työskentelyä maanantaista torstaihin Radio Aallossa.
Perjantai pyhitetään aivan toisenlaiselle toiminnalle.
Kyse ei ole downshiftaamisesta. Kyse on paremminkin upshiftaamisesta. Nyt on aika nostaa elämä uudelle tasolle. Tasolle, jonka tarkoituksena on tuottaa arkeen uutta sisältöä. Eikä ainoastaan minun arkeeni. Myös poikani arkeen.
Annas kun selitän…
Täsä mää ny ole, sanoi loma ja levitti käsiään kohti aurinkoa. Tuijotin sitä epäuskoisena. Nytkö se oli siinä, edessäni? Olinhan minä odottanut pitkään ja hartaasti. Olin unelmoinut sen saapumisesta. Siitä, miltä se tuntuu. Silti se yllätti minut kuten talvi yllättää autoilijat.
Jäykistyin.
Kui sää tommottos stressaantunu ole, se kysyi ja asetteli elohopean hellelukemalle. Sitten se kumitti taivaalta pilvet ja repi kalenterini pieneksi silpuksi. Se hieroi hartioitani ja siveli kuivahtanutta ihoani maitomaisella tuulella. Onk tää nyt hyvä, se kysyi ja asettautui riippumattoon seuraavaksi neljäksi viikoksi.
Tää on erittäin hyvä! Vaikka en ymmärräkään miksi loma puhuu tarinoissani turkua?
Sunnuntai 18.2.2018. Valkea Helsinki. Ajattomuus. Liian harvoin laahustamme näin, ilman päämäärää. Tänään teimme niin. Nauroimme, sekoilimme, söimme porkkanakakkua Uunisaaressa. Olimme me.
Liian harvoin ehdin katsoa häntä kuten tänään. Todella syventyä häneen. Tänään taas muistin, kuinka etuoikeutettu ja onnellinen olen hänen takiaan.
Kiitos elämä.
Oli hyvä pysähtyä jälleen.
Torstai-iltana kello 21:00 Helsingin Ullanlinnan Huvilakatu on jo pimeä ja hiljainen. Lämmin valo hehkuu vanhan rakennuksen ensimmäisestä kerroksesta ja tunnelma näyttää tiiviiltä. Niin tiiviiltä, että ikkunoiden huuruuntumattomuus on suoranainen ihme. Paikan isäntä, keittiömestari Sasu Laukkonen hyörii pöytien ympärillä ja viihdyttää ihmisiä tarinoillaan. Sanomattakin on selvää, että tämän ravintolan ainoa tähti ei ole ruoka. Yhtä kirkkaana loistaa ravintoloitsija itse.
