Toimii kuin junan…verkko.
Istun toista kertaa junassa korona-kaaoksen jälkeen. Olen juuri lopettelemassa lomani ensimmäistä osaa, jonka vietin Raahessa ja Oulussa poikani kanssa. Raiteet vievät nyt Helsinkiin.
Viimeisimmästä “mitä minulle kuuluu” -tyylisestä tekstistä on kauan aikaa. On tapahtunut paljon. Aluksi tuntui, että vähän liikaakin. Kaikkien tapahtumien latautuminen aivoihini vastaa nopeudeltaan junan verkkoa. Menneeseen palaaminen tökkii, muistot latautuvat hitaasti -jos ollenkaan.
”Miksi sitä ei osaa tsempata itseään uskomaan, että kaikki on hyvin?”, kysyi gynekologin tutkimustuloksia odottanut ystäväni. ”On niin paljon helpompi heti uskoa, että edessä on pahin mahdollinen!”, hän lisäsi.
Myöhemmin tulokset tulivat ja hän uskalsi huokaista helpotuksesta. Kaikki oli hyvin.
Tuntuu, että viime aikoina olen kuullut enemmän huonoja kuin hyviä uutisia. Yhtäkkiä Olli Lindholm kuoli. Sitten eräs tuttava sairastui kohtusyöpään. Toisella todettiin melanooma. Pitää oikein pysähtyä muistelemaan, kuinka moni tuttava on käynyt läpi rintasyövän. Heitä on niin monta. Tuttavilla on ollut myös munasarjasyöpää ja kilpirauhassyöpää.
Viime vuonna opettelin sanomaan ei, “koska silloin jää aikaa sanoa kyllä todella merkityksellisille asioille”. Sanoin ei monelle ihmissuhteelle. Ei kekkereille.
Ei kiitos.
En pääse.
En jaksa.
En pysty.
Ei maistu.
EI.
Sitä sanotaan, että harjoitus tekee mestarin. Minä sanon, että mestaruutta ei aina kannata tavoitella. Kieltäytyminen on tehnyt minusta ihmisen, joka on vaarassa erakoitua.
Tiedätkö sen tunteen kun rahasi ei kelpaa? Suomeksi sanottuna sinulle ei siis myydä sitä mitä haluat ostaa.
Minä tiedän.
Minulle on käynyt näin parikin kertaa. Haluan kuitenkin korostaa, että näyttämönä ei ole kertaakaan toiminut baari. Voin vannoa, että en ole koskaan nojaillut tiskiin vielä yhtä anellen.
Tai olen minä senkin voinut tehdä. Aina on kuitenkin tarjoiltu.
Puhelimeni soi kesken radiolähetyksen. Poikani tiedusteli ensimmäistä kertaa, voisiko hän mennä heti koulun jälkeen jalkapallokentälle pelaamaan. Muutkin menisivät.
Tiesin, että tämä hetki koittaa joskus. Silti se tuli aivan liian aikaisin. Se yllätti niinkuin lumisade yllättää autoilijat.
Suhtauduin pyyntöön maltillisesti:
”Mutta sinne kentälle mennessä on se kauhea RISTEYS! Eikä sulla ole mitään eväitä! Eikä vettä! Pelatessa tulee varmasti jano! Eikä siellä ole vessaa! Entä jos tulee vessahätä! Laita viesti kun olet ylittänyt sen KUOLEMANRISTEYKSEN! Kenenkään kyytiin ei sitten mennä vaikka takapenkillä olisi kuinka söpö koiranpentu tahansa! Ja jos liikut kentältä, SOITA!”
Kuka sinä olet?
Tätä kysymystä jäin kelaamaan kun ystäväni teki siitä astetta hankalamman. Hän nimittäin pyysi vastaamaan kysymykseen ilman nimeä, ammattia tai asioita, joita olen elämässäni saavuttanut.
Kysymys on niin vaikea, että olisi helpompaa herätä keskellä yötä luettelemaan Euroopan pääkaupungit pienimmästä suurimpaan. Jos kaikki elämässä saadut todistukset ja tittelit palaisivat nopeammin kuin rööki nuoren Jörn Donnerin suussa, mitä jäisi jäljelle?
Surullista, mutta ei välttämättä mitään…
