Toimii kuin junan…verkko.
Istun toista kertaa junassa korona-kaaoksen jälkeen. Olen juuri lopettelemassa lomani ensimmäistä osaa, jonka vietin Raahessa ja Oulussa poikani kanssa. Raiteet vievät nyt Helsinkiin.
Viimeisimmästä “mitä minulle kuuluu” -tyylisestä tekstistä on kauan aikaa. On tapahtunut paljon. Aluksi tuntui, että vähän liikaakin. Kaikkien tapahtumien latautuminen aivoihini vastaa nopeudeltaan junan verkkoa. Menneeseen palaaminen tökkii, muistot latautuvat hitaasti -jos ollenkaan.
Facebookissa kiertää hauska testi. Siinä äidit kysyvät lapsiltaan yksinkertaisia kysymyksiä, joihin piltit vastaavat omaan suloiseen ja suoraan tyyliinsä. Poikani innostui heti testistä. Minun piti hieman lämmitellä ajatuksiani… Entä jos vastaukset eivät olisikaan suloisia? Jos paljastuisi jotain julkisuudelle sopimatonta. Entä jos saisin kuulla, että “mama on aina töissä” ja “mama ei jaksa imuroida”.
Totta joka sana, mutta totuus on toisinaan vaikea kestää. Haluan olla niin cool kuin kuvittelen olevani!
Tästä se kuitenkin lähtee! Lupaan olla editoimatta. Onpas tämä nyt kummallisen jännittävää… Onko minulla siis jotain salattavaa? Ehkä unohdettu luuranko kaapissa?
Haaveista tulee totta kun lopettaa haaveilun ja aloittaa toiminnan. Nyt minun haaveestani tulee totta. Tästä viikosta jouluun saakka teen nimittäin lyhennettyä työviikkoa. Käytännössä se tarkoittaa työskentelyä maanantaista torstaihin Radio Aallossa.
Perjantai pyhitetään aivan toisenlaiselle toiminnalle.
Kyse ei ole downshiftaamisesta. Kyse on paremminkin upshiftaamisesta. Nyt on aika nostaa elämä uudelle tasolle. Tasolle, jonka tarkoituksena on tuottaa arkeen uutta sisältöä. Eikä ainoastaan minun arkeeni. Myös poikani arkeen.
Annas kun selitän…
VAROITUS:
Tämä teksti sisältää sanoja ja lauseita, jotka voivat järkyttää. Niiden tehtävä on kuitenkin viihdyttää, koska ne on kirjoitettu nyt ja aina pilke silmäkulmassa.
Voisin runoilla ummet ja lammet äitiydestä. Voisin kertoa siitä, että äitiys kuorii ihmisestä uusia puolia. Rauhallisesta ihmisestä voi kuoriutua tulisielu. Äkkipikaisesta ihmisesta voi tulla suunnitelmallinen ja järkevä. Äitiys saa myös tajuamaan elämän rajallisuuden.
Voisin kertoa kaikista isoista asioista.
Nyt en tee niin, koska lopulta äitiys on pienissä hetkissä. Kaikki suurimmat asiat on piilotettu pienempien hetkien sisälle. Siksi kerron ihan tavallisesta hetkestä, joka sai minut jälleen kerran erittäin tunteikkaaksi.
Esitin kysymyksen kuulijoilleni kun tällä viikolla uutisoitiin, että ensisynnyttäjän keski-ikä on noussut 29,1 vuoteen.
Vastauksia tuli monenlaisia, mutta kaikkia yhdisti sama ajatus: numeroiden sijaan kannattaa tuijottaa henkistä kypsyyttä. En voisi olla enempää samaa mieltä!
Silti myös henkisessä kypsyydessä on aukkonsa. Empiirinen kokemus on osoittanut, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä enemmän hän tiedostaa, ettei itseasiassa tiedä elämästä juuri mitään. Vuodet saavat myös huomaamaan, ettei ihminen ole ikinä täysin valmis. Ainoa pysyvä ominaisuus on muutos.
En ikinä todella haaveillut äitiydestä. En ainakaan samalla tavalla kuin tuttavani, joka jo yläasteella alkoi kerätä kauniita vaatteita tulevaisuuden lapselleen. Muistan kun hän esitteli pientä vaaleansinistä neuletta silmät rakkaudesta kiiltäen. Minä halusin jutella vain pojista.
