Tiedätkö sen tunteen kun rahasi ei kelpaa? Suomeksi sanottuna sinulle ei siis myydä sitä mitä haluat ostaa.
Minä tiedän.
Minulle on käynyt näin parikin kertaa. Haluan kuitenkin korostaa, että näyttämönä ei ole kertaakaan toiminut baari. Voin vannoa, että en ole koskaan nojaillut tiskiin vielä yhtä anellen.
Tai olen minä senkin voinut tehdä. Aina on kuitenkin tarjoiltu.
Mennään Bulgariaan ja vuoteen 1998. Päätin ostaa itselleni farkut, mutta kaupan myyjä päätti toisin. Hän nimittäin istui tiskin takana ja lakkasi kynsiään. Jokainen moiseen operaatioon ryhtynyt tietää, että lakatut kynnet vaativat aikaa kuivuakseen.
Seisoin hyllyn edessä ja osoitin ylhäällä olevia farkkuja. Ne minä halusin. Myyjä seisoi vieressäni, jauhoi purkkaa ja puhalteli kynsiään. Jauhaminen ja puhaltaminen yhtäaikaa on muuten Talentin arvoinen suoritus.
Sitten hän kohautti tympääntyneenä olkapäitään ja paineli takaisin tiskin taakse. Täytyy arvostaa daamin tapaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen: jokainenhan tietää, että rullalle mennyt kynsilakka saa pohtimaan välitöntä paloitteluitsemurhaa.
Kerran yritin ostaa raitiovaunusta lippua 50 euron setelillä. Kuski ei ottanut rahaa vastaan. Hän ehdotti, että menisin viereiselle kioskille vaihtamaan setelin pienemmäksi. Eikä siinä mitään. Säännöt ovat sääntöjä ja niitä on noudatettava. Hieman jouduin kuitenkin puremaan hammasta kun kävelykepin kanssa ratikkaan astellut mummo koki saman kohtalon: ulos ja kioskille!
Enää ei tarvitse purra hammasta. Ratikoissa ei nimittäin myydä lippuja ollenkaan. Käytäntö on muuten turistien mielestä täysin pöyristyttävä. Viimeksi pari päivää sitten seurasin huvittuneena tilannetta, jossa espanjalaismies yritti ostaa lippua. Kuljettaja selitti muina kimiräikkösinä, että ”No ticket here. Ticket in mashine or phone.” Mies tuijotti kuljettajaa hiljaa kuin olisi nähnyt aaveen.
Kohtaus oli mahtava. Kuin suoraan Kaurismäen leffasta.
Kerran yritin lapsen kanssa elokuviin, mutta se jäi yritykseksi. Leffaan pääsi vanhempien seurassa neljän vuoden ikäisenä, mutta lapsi oli neljää päivää vaille. Ikävä yllätys. Yritin toki vielä vedota muistihäiriöön, mutta sekin jäi yritykseksi. Kuka nainen nyt muistaa ihan joka ikinen hetki milloin on synnyttänyt? Siinä rytäkässä menee muutkin kuin vuoden sekaisin: muun muassa parisuhde, hormonit ja elämä.
Vitsi vitsi. Vai onko?
Viimeisin tapaus on tuoreessa muistissa. Yritin mennä viikonloppuna Helsingin keskustaan avattuun taidemuseoon. Nettisivujen mukaan paikka oli auki viiteen saakka. Saavuin rakennukseen hyvissä ajoin, kello 16:20. Lippua ei kuitenkaan myyty, koska ”lipunmyynti lopetetaan 45 minuuttia ennen ovien sulkeutumista”.
Harvoin kiroilen julkisesti, mutta onhan se nyt perkele.
Myöhemmin aloin pohtia, miksi lipunmyynti lopetetaan juuri 45 minuuttia aikaisemmin? Kuka on laskenut, että taide-elämyksen saavuttaa juuri tuossa ajassa? Ehkä minä olisin saanut uskomattoman elämyksen kolmessa minuutissa!
Eihän taiteella pitäisi olla rajoja. Ei edes aikarajoja.
Kuvat: Laura Kotila, mekko ja kengät: Mango
Champagne Baron-Fuenté Esprit Rosé de Saignée
Champagne, Ranska
Pinot Meunier, Pinot Noir
Kun elämä potkii päähän. Kun et saa mitä haluat. Tilaa lasi samppanjaa! Vaikka onkin syksy niin tämä rosé sopii loistavasti piristysruiskeeksi pimeneviin iltoihin.
