Istuimme poikani kanssa ratikassa kello viiden aikaan. Helsingin keskustassa oli tuttuun tapaan kova ruuhka. Raitiovaunu pullisteli ihmisistä. Huomasin vaunussa yhden vapaan paikan, johon pyysin poikaani istumaan.

Niin hän tekikin.

Hetkeä myöhemmin huomasin hänen pälyilevän taakseen. Siellä seisoi noin kuusikymppinen nainen kauppakasseineen.

”Anteeksi, haluatko tulla tähän istumaan”, poikani kysyi.

Samaan aikaan sisälläni tulvahti. Miten noin pieni ihminen, kahdeksanvuotias, voi toimia noin oikein? Meinasin pakahtua. Yritin pidätellä hymyäni ja seurata tilannetta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. 

”Kiitos, mutta minä voin seistä”, nainen sanoi silminnähden hämmästyneenä. 

Olin niin ylpeä, että halusin kirjoittaa aiheesta Facebookiin ja Twitteriin. Aloitin tekstin näin: ”En tiedä saako näin tehdä tai sanoa, mutta olen niin ylpeä pojastani…”

Sain paljon tykkäyksiä, sydämiä ja kauniita sanoja. Yksi viesti kuitenkin pysäytti. Eräs seuraajani kommentoi twitterissä ytimekkäästi: “Miksi ei saisi?”.

Niin hyvä kysymys, että vastausta oli pakko hieman pohtia.

Juuri niin. Miksi en saisi kehua lastani? Miksi en saisi kertoa, kuinka ylpeä olen hänen toiminnastaan? Mitä itse ajattelisin, jos joku muu kehuisi omaa lastaan? Tuntisinko ärsytystä? Jos, niin miksi?

Ehkä vastauksissa tullaan suomalaisuuden äärelle:

Eikö sukulaisten joukossa ole aina yksi lastaan vuolaasti kehuva vanhempi? Hän kertoo yhä uudelleen, kuinka hänen lapsensa osaa sitä ja tätä  – ja kaiken päälle oppi lukemaan jo kohdussa. Muut eivät jaksa kuunnella. Siksi tästä vanhemmasta tulee riesa. Muut ovat sitä mieltä, että hän luulee lapsensa olevan muita parempi ja erityisempi.

Eivätkö kaikki vanhemmat luule samaa? Jokainen ei vain halua sanoa sitä ääneen. Kehuminen ei nimittäin kuulu kulttuuriimme.

Suomessa myös sanotaan, että ”kell’ onni on se onnen kätkeköön”. Älä siis missään nimessä hehkuta hyvää oloasi. Pidä se vakan alla ja anna sen tukehtua. Äläkä vaan kehu sitä, josta olet ylpeä. Jos on ihan pakko mainita, tee se selän takana. Tai niele ajatuksesi.

Synneistä pahin on nimittäin ylpeys. On suuri riski, että jo ensimmäinen kerta pudottaa ihmisen ylpeyden ahnaaseen kitaan. Eikä sieltä ole paluuta.

Huoh!

Voisimmeko jo päästää irti vanhoista ”mindfuckeista”. Kehutaan avoimesti ja päin naamaa! Lopulta toisten hyvät teot ja sanat eivät vähennä muiden arvoa. 

Minusta ei koskaan tule se mama, joka ystävien seurassa käyttää kaiken ajan lapsensa kehumiseen. Minä kehun paljon julkisemmin. Kuten nyt.

Koeta kestää!

Btw, kuvat on näpsäisty puhelimella iltalenkin yhteydessä. Sumu oli niin kaunis, että piti jatkuvasti pysähtyä…