Taksikuski tuskailee. Hän ei ole varma, mihin meidät pitäisi jättää. Kartta näyttää, että olemme oikeassa paikassa, mutta fiilis on kaikkea muuta. Pieni kuja, rautaportti, hiljaisuus… Voiko se todella olla täällä?
Gods own junkyard sijaitsee hevonkuusessa. Se on sijoitettu mutkien taakse, pienien kujien syvyyksiin. Silti paikasta ei voi erehtyä. Useat muotilehdet Voguesta lähtien ovat löytäneet mestan erityisyyden.
Kuva: Sami Piskonen, Muah: Laura Rantaniemi, Style: Annette Tamminen (jumpsuit, Monki)
Tiedätkö sen tunteen kun luulet tulevasi hulluksi? Henki ei kulje, mutta ajatukset laukkaavat sitäkin nopeammin. Et saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni. Lauseen muodostaminen on vaikeaa. Pieninkin päätös tuntuu mahdottomalta. Kaikki katsovat sinua ja olet varma, että kohta he tajuavat mistä on kysymys. Sinusta on tullut mielipuoli!
Myönnän, että Los Angelesin kahlaaminen yhdessä päivässä on mission impossible. Se on jopa itsensä kiduttamista ottaen huomioon, että tässä kaupungissa voisi helposti kuluttaa viikkoja ilman pitkästymistä.
Aika on kuitenkin elämässä rajallista ja osa tapahtumista on toisinaan koettava pikakelauksella. Se oli Los Angelesin kohtalo tällä kertaa.
Photo: Sami Piskonen
Muah: Laura Rantaniemi
Style: Annette Tamminen
”Heittäkää se hu*** hiuksista v***uun!”
Siinä se oli. Yksi ensimmäisistä palautteista, joita sain ottaessani haparoivia askelia Radio Rockin aamulähetyksessä. Toinen oli vähän luovempi.
”Kyllä tuohon työmies tarpeensa tekisi!”.
En osannut muuta kuin haukkoa henkeäni. Osa kuulijoista oli sitä mieltä, että nainen ei kuulu kanavalle, jossa soitetaan rock-musiikkia ja jutellaan äijille tärkeistä asioista. Olin hämmentynyt: en ikinä ajatellut, että jotkut aiheet olisivat ainoastaan miesten keskusteltavissa ja toiset naisten. Kollegani yrittivät suojella minua puolustamalla ja kieltämällä minulta palautteiden lukemisen.
Haavat oli kuitenkin jo raavittu.
Minulla on vain vähän ystäviä. En kuulu niihin sosiaalisiin tapauksiin, jotka istuvat kahviloissa tuntikausia jauhamassa yksityiselämän koukeroista. Jauhan mieluummin purkkaa. En myöskään harrasta pitkiä puhelinmaratoneja. Itseasiassa en soita juuri koskaan. En välttämättä edes halua vastata jos minulle soitetaan. Voi kuulostaa itsekkäältä ja raskaalta, mutta vakuutan sinulle, että tekisin ystävieni puolesta mitä tahansa.
Kaikki alkoi täydellisesti. Edessä Las Vegasin hulppein suihkulähde -show, Eiffel -torni ja välkkyvät valot. Pöydällä Michelin -tähdillä kruunatun ravintolan jälkiruoka. Loma. Lämpö. Rauha. Sitten tapahtui Amerikan lähi-historian pahin joukkotappo.
Ensin saimme viestin Suomesta. Las Vegasissa oli tapahtunut ampuminen ja joitain ihmisiä oli kuollut. Tarjoilija kertoi konekivääri -tulituksesta Mandalay bay -hotellissa, aika lähellä valitsemaamme ravintola Picassoa. Ravintolan pöydissä alkoi hermostunut pälyily. Kuka tietää jotain enemmän? Tulisiko meidän huolestua?
Olen kaivannut kirjoittamista ja valokuvaamista niin pitkään kuin muistan. Siksi perustin tämän blogin. Kiitos, että avasit sen.
Minä olen Jenni Alexandrova. Olen äiti, joka pyrkii elämässään maksimaaliseen nautintoon ilman huonoa omaatuntoa. Siksi käyn usein syömässä muiden tekemää hyvää ruokaa, tutkin viiniuutuuksia ja stalkkaan taidetta sen kaikissa eri muodoissaan. Olen ammatiltani radiojuontaja ja minulla on oma ohjelma Radio Aallon iltapäivässä. Toisinaan teen myös telkkaria. Olet ehkä nähnyt minut Kummallisissa kammoissa, Pomo piilossa -ohjelmassa, Kuninkaallisissa häissä tai Voice of Finlandissa juontajan ominaisuudessa.
Ihmiselle, joka on jonottanut Picasson näyttelyyn ja pitänyt miestä yhtenä taidemaailman kiehtovimmista ukkeleista, La colombe d´Or on niin sanotusti WTF -tyylinen kokemus.
Kyseessä on verrattain pieni majatalo pienessä ja hyvin maalauksellisessa kylässä nimeltä Saint-Paul de Vence. Sinne pääsee kivuttomasti taksilla Nizzasta ja matka kestää ruuhkasta riippuen puolisen tuntia. Sisään majataloon pääsee suurten puuporttien kautta. Ensin astutaan pihalle, joka on täynnä valkoisilla pöytäliinoilla peitettyjä pöytiä, niiden päällä keinuvia puita ja sulavaliikkeisiä tarjoilijoita. Aikoinaan paikan omistaja vuokrasi majatalon huoneita taiteilijoille maalauksia vastaan. Jo pienellä silmäyksellä ymmärtää hyvin miksi monet taiteilijat viettivät paikassa kuukauden jos toisenkin. Suuret puuportit kätkevät sisäänsä sokkeloisen ja hämmästyttävän hiljaisen majatalon, jonka kivilattiat ovat suudelleet niin Picasson, Matissen kuin muidenkin viime vuosisadan suuruuksien jalkapohjia.
Valehtelisin jos väittäisin, etten tuntenut itseäni hieman snobiksi istuessani Hotel du Cap-Eden -Rocin ravintolan terassilla vaaleanpunainen cocktail kädessäni. Edessä avautuvan meren välkehdintä oli voimakkuudeltaan sitä luokkaa, ettei edes hotellin äveriäimmän vieraan timanttisormus kimaltanut niin näyttävästi. Tuuli tarttui vitivalkoisiin aurinkovarjoihin ja ylikohteliaiden tarjoilijoiden prässättyihin puuvillalahkeisiin. Aallot rouhivat kallionseinämiä ja minusta tuntui, että jalat piti ristiä yhteen niinkuin hienot leidit tekevät.
