Tuijotin alastonta vartaloani peilistä. En yleensä tee niin, mutta peileillä vuorattu hotellin kylpyhuone suorastaan pakotti tuijottamaan. Näin kroppani edestä, takaa, sivuilta ja päältä. Moisen kylppärin suunnittelijan täytyy rakastaa itseään.

Minä en rakastanut. Näin vain epäkohtia, tietenkin. Aika harvoin sitä tulee tuijoteltua itseään tyytyväisyydestä kiehnäten.

Tekeekö kukaan niin?

Näin ihoni, joka oli kalpeampi kuin leipurin jauhoiset sormet. Vatsani, joka näytti imaisseen Kaivopuistoon jääneet vappupallot sisäänsä. Kuulin kun maan vetovoima lauloi seireenien lailla. Kuka voisi vastustaa seireenin laulua? Kreikkalaisen mytologian mukaan ei kukaan.

Vähinten vartaloni.

Toisinaan järkevä ja aikuinenkin nainen on epävarma itsestään. Siitä, kelpaako muille tai edes itselleen. Kaivauduin takaisin lämpimän peiton alle ja päätin tehdä sitä mitä nainen tekee kun on yksin sängyssä:

Päätin selailla somea. Ja se oli virhe.

Tiukkoja peppua, täydelliseksi treenattuja pakaroita, allittomia käsivarsia ja rypyttömiä silmäkulmia. Kuvia, jotka huokuivat nuoruutta tai ainakin sen tavoittelua. Eikä siinä mitään uutta ole! Ihmiset nyt kilpailevat milloin mistäkin. Kaikkea saa ja voi tavoitella. Kannattaako se?

Ei välttämättä.

Virheettömyyden tavoittelussa on nimittäin vain yksi voittaja. Se on aika, joka kuluu vaikka kuinka toivoisimme sen pysähtyvän. Se kuluttaa meitä, piirtää syviä jokia silmäkulmiimme ja ohentaa elämänlangan lisäksi hiuksiamme. Aika on armoton.

Onneksi meidän ei tarvitse olla!

Päätin palata peilin ääreen ja katsoa vartaloani toisin. Päätin katsoa sitä järkevästi.

Tuijotin vatsassani olevaa arpea. Tuijotin poikaani ruokkineita rintoja. Tuijotin tuhansia kilometrejä tallustaneita jalkoja. Ne kaikki olivat hoitaneet hommansa täydellisesti. Miten kehtasin katsoa niitä arvostellen? Eihän yksikään parisuhde kestäisi sellaista alistamista, jota kroppamme kestää!

Vartaloni on kantanut minua vuosia. Se on antanut suojan lapselleni. Se on suojellut minua. Se on tehnyt kaikkensa synnytyksessä. Vartaloni on kestänyt alamäet niiden jyrkkyydestä huolimatta. Olen kolhinut sitä ja aiheuttanut haavoja, jotka se on korjannut pyytämättä.

Kehoni nousee joka aamu vaikka mieleni ei jaksaisikaan. Se ei lannistu haukuista. Se ei suutu kun katson sitä pettynein silmin. Kiitos siitä. Kiitos myös siitä, että voit hyvin ja olet elinvoimainen. Kiitos kun kestät ja kannat.

Ilman sinua en olisi kokenut mitään.

Empiirinen tutkimukseni on osoittanut, että viini kaunistaa. Enkä nyt puhu rypäleiden sisältämistä flavonoideista. Lasillisen jälkeen sitä nyt vaan katsoo itseään armollisemmin. Silti valitsin tähän postaukseen sopivaksi viiniksi runsaasti flavonoideja sisältävän punaisen viinin. Rypäle on tietysti Pinot Noir, lempparini. Enjoy!