Tiedätkö sen ihmisen, joka hehkuttaa jotain uutta ja ainutlaatuista meikkituotetta? Tuote on yleensä sellainen, että se muuttaa Pihtiputaan mummon yhtä kuulaaksi kuin Jenny from the blog.
Sellaista tuotetta ilman ei tietenkään voi elää.
Kuuntelet hehkutusta kuola valuen. Naputat sormenpäitä toisiinsa malttamattomana. Haluat tietää vain yhden asian: MIHIN VOIN MAKSAA? Tässä vaiheessa tuotteen hinta on yhtä merkityksetöntä kuin tipaton Tammikuu.
Sitten kuulet sanat, joita kukaan nainen ei halua kuulla:
“Tätä saa vain jenkeistä”.
Ei siis liene vaikea arvata paikkaa, johon suuntasin heti ensimmäisenä lomapäivänä New Yorkissa. Tietenkin Sephoraan. Kosmetiikkamekka löytyy myös Euroopasta, mutta rapakon takana valikoimaan kuuluu eurooppalaisille saavuttamattomia tuotteita.
“Oh Miss, I love you hair!”, yksi kaupan lukuisista myyjistä huusi kurkku suorana. Sitten hän lähestyi minua Paso doblesta tutulla tarmokkuudella.
“How are you my dear?”
Tähän ikään mennessä olen oppinut, ettei tuohon kysymykseen vastata. Aikaerosta johtuva väsymykseni kiinnostaisi myyjää yhtä paljon kuin jääkiekko kiinnostaa minua.
Ja se on vähän.
Siirryin testailemaan huulipunia. Se on harvinaista, koska Suomessa en koske testereihin. Pelkään saavani muiden sorkkimista tuotteista taudin, joka alkaa pienenä punoituksena, ja päättyy siihen, että huuleni tippuvat ratikan lattialle. Nyt käsillä oli sen verran saavuttamatonta tavaraa, että mitä yksistä huulista.
Ystävättärelläni ei ollut yhtään enempää itsekuria. Hän kyykki hyllyjen välissä ja lappasi ostoskoriinsa kirkastavaa, kosteuttavaa ja kiinteyttävää kasvonaamiota. Ja kyllä, “niitä saa vain jenkeistä!”. Siksi naamiot lensivät myös minun koriin yhtä kepeästi kuin syksyn lehdet.
Olin euforiassa. Myyjä kiikutti minulle poskipunan, joka oli pakattu ekologisesti pahviseen rasiaan. “You need this”, hän viekotteli ja sipaisi punaa kämmenselkääni. Sekunti sitten en tiennyt tarvitsevani korallinsävyistä poskipunaa, mutta nyt en voinut elää ilman sitä.
Mieti nyt itsekin. Ota järki (kerrankin) käteen. Voiko kukaan, korostan KUKAAN, elää ilman kimaltelevaa poskipunaa. Mieti lämpimiä kesäiltoja ja auringonlaskua. Viimeiset säteet osuvat poskipäillesi ja saavat hohteen eloon. Kuulet ihmisten huokaisevan ihastuksesta. Käännyt heidän puoleensa ja toteat vienosti hymyillen:
“Tätä saa vain jenkeistä”.
Pelko alkoi kuitenkin hiipiä huppariini. Mitä minulle tapahtuu sitte kun nämä tuotteet loppuvat? Järkevä ihminen jättäisi täydellisen meikkivoiteen, vielä täydellisemmän huulipunan ja kosteusnaamiot ostamatta. Olinhan pärjännyt suhteellisen hyvin elämässäni ilmankin niitä aina vuoteen 2019 saakka. En voisi hypätä valtameren yli joka toinen kuukausi vain meikkien takia. Sitä ei sallisi hiilijalanjälki eikä omatunto.
Siirryin kuitenkin kassalle.
Kortti heilahti ja myyjä ojensi minulle kassin taivaaseen. Liityin vielä kanta-asiakkaaksikin minulle tuntemattomasta syystä. Tai no, myyjä lupasi minulle rekisteröitymisestä ilmaisen seerumin…
…jota saa “vain jenkeistä!”.
