Menee tunteisiin…

En muista milloin viimeksi olisin nukkunut kuin tukki. Viime viikonloppuna se kuitenkin tapahtui.

Näin pitkiä ja polveilevia unia, koska yksikään ääni ei havahduttanut minua hereille. Se ei ole mahdollista Helsingissä, jossa raitiovaunut rämisevät ja kerrostalon seinien läpi kuuluu kun naapuri vetäisee vessan. Se on mahdollista lapsuudenkodissa, jossa yöllä kuulee vain peltojen ja metsän välissä lepäävän hiljaisuuden.

Kuinka kaipasinkaan taas kotiin.

Lapsuudenkoti menee tunteisiin. Kirjahyllyllä olevat tutut valokuvat ja laatikoissa lojuvat vanhat äitienpäiväkortit tuovat suunnattomasti lohtua. Ne ovat merkki pysyvyydestä. Siitä, että lapsuudenkoti on aina tässä.

Mutta eihän se ole. Ei aina. Onneksi kuitenkin vielä.

Kotona mieleeni tuli taas muistoja, joita en mieti missään muualla. Muistelin esimerkiksi sitä, että pelkäsin lapsena kuollakseni yksinoloa ja pimeää. Koulusta tullessani kiersin jokaisen makuuhuoneen, tarkistin jokaisen vaatekomeron ja kurkkasin jokaisen sängyn alle. Hävettää myöntää, mutta toisinaan tein tarkastuskierroksen leipäveitsen turvin. Pitelin sitä selkäni takana. Saatoin huutaa uhmakkaasti, että “Tiedän sinun olevan täällä!”. Olin nimittäin varma, että jonkun oven takana lymyilee Se tai vähintään Freddy.

Onneksi kumpikaan ei koskaan vastannut huutooni.

Muistelin myös sitä kun äiti lähti sisarustensa kanssa ulkomaille. Se tarkoitti, että perheen muonitus jäi viikon ajaksi isän vastuulle. Söimme lähes joka päivä pitsaa, mutta viimeisenä iltana isä päätti yrittää. Hän loihti lautaselle keitetyn perunan ja kananmunan. Kyytipojaksi hän pilkkoi maksamakkaraa.

Näin jälkeenpäin ajateltuna varsin sympaattinen suoritus.

Yhtäkkiä muistin sen kun kaaduin pyörällä. Olin ekalla ja äärimmäisen ylpeä punaisesta pyörästäni. Päätin laskea kotoa lähtevän soratien nopeasti ja taidokkaasti. Valitettavasti tielle ajautunut kivi ei tukenut päätöstäni. Se osui suoraan eturenkaaseen ja horjutti jo entuudestaan haparoivaa tasapainoa.

Ainakin keuhkoni olivat kunnossa, koska äiti kuuli itkuni. Muistan sen pelokkaan ilmeen kun äiti juoksi paikalle eikä vielä tiennyt tilanteen vakavuutta. Nyt, kun itse olen äiti, tiedän miltä hänestä tuntui.

Onneksi ainut muisto kaatumisesta on pieni arpi poskessani.

Muistelin myös sitä, että en koskaan lukinnut päiväkirjojani. Tykkäsin myös kuivista ruusuista. Saatoin ostaa kauniin ruusun ja laittaa sen saman tien kuivumaan. Muistan, että huoneessani oli kohokuvioitu vaaleanpunainen tapetti. Rapsutin kuvioita kynsilläni iltaisin.

Kuinka kaipasinkaan taas kotiin…

Kuvat: Laura Kotila

Neule: Mango

You may also like

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.