Liikkumisen ilo ja muita kliseitä

Ihminen on luotu liikkumaan.

Minut tosin taidettiin unohtaa siinä luomistyössä.

Urheileminen ei ole minulle luontaista. Sehän nähtiin jo peruskoulussa. Liikuntatunnilla olin se, joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. En ollut voimakas tai nopea. Olin pieni ja vähän heiveröinen. Olin se, joka otettiin joukkueeseen säälistä tai opettajan käskystä. 

Kerran tosin löysin itsestäni sen verran kilpailuhenkeä, että osallistuin Hippo -hiihtoihin. Eskarilaisen innolla ampaisin ladulle, mutta onnistuin alisuorittamaan koko kisan täydellisesti. Jäin nimittäin ihailemaan metsän huminaa. Maaliviivan ylitin sukset kädessä, koska käveleminen tuntui mukavammalta.

Aina en ole ollut täysi luuseri liikkumisen suhteen. Kerran minulla oli jopa vatsalihakset. Asuin tuolloin Bulgariassa. Minulla ei juuri ollut ystäviä eikä kielitaitoa, joten ajattelin molempien löytyvän ryhmäliikuntatunnilta. Kävin tunneilla vähintään viisi kertaa viikossa. Toisinaan sain tuurata sairastunutta ohjaajaa.

Se oli iso juttu ihmiselle, joka valittiin pesispeliin aina viimeisenä. 

Vasta nyt olen tajunnut, että olen urheillut aina vääristä syistä. Olen halunnut olla vähän vahvempi, vähän laihempi, vähän muodokkaampi, vähän muodottomampi. Olen ajatellut, että pitää kilpailla vaikkei olisikaan minkäänlaista kilpailuviettiä.

Sanotaan, että ikä tuo viisautta. Ainakin se tuo kyvyn keskittyä oikeasti merkityksellisiin asioihin. Kuten hyvinvointiin, joka kumpuaa sisältä. Todellinen onni ei tule vatsalihaksista tai voittamisesta.  Se kumpuaa (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin) liikkumisen ilosta.

Kesän jälkeisen ensimmäisen treenin jälkeen postasin Instagramiin treenivideon. Se ei ole yhtään tapaistani, mutta tällä kertaa kyykkäämisen jakaminen tuntui tarpeelliselta.

Kirjoitin siihen tekstin:

Laitan tämän videon tänne, jotta se motivoisi minua liikkumaan. Liike ei ole täydellinen – se on paremminkin haparoiva. Niin olen minäkin. Niin on koko elämä. Ei tarvitse olla täydellinen ollakseen sinut itsensä kanssa. Ollakseen onnellinen. Minulle liikunta ei ole koskaan ollut luonnollinen valinta. Olen kyllä aktiivinen kaikessa paitsi urheilemisessa. Löydän itsestäni paljon intoa hyvän ravintolan valitsemiseen toisin kuin salitreenaamiseen. Siksi pyysin apua. Nyt minulla on PT, joka muistuttaa sovituista tapaamisista. Hänen seurassaan voin nauraa itselleni, kiroilla ja myös itkeä. Kaiken olen tehnyt. Viimeksi viime viikolla itkin. Palaan tähän videoon aina kun motivaatio on kateissa. Miksi? Siksi, koska liikkuminen saa minut rakastamaan elossa olemista. 

Tänä syksynä minä liikun oikeista syistä. En siksi, että minun pitäisi olla vahvempi, hoikempi tai jotenkin erilainen kuin mitä nyt olen.

Minun ei tarvitse muuttua miksikään.

Kuvat: Vilma Norokorpi

Mekko: H&M Studio A/W 2019

Kengät: Zara

 

You may also like

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

four × five =

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.