Hyviä miehiä on harvassa. Hyviä kampaajia vielä harvemmassa.

Näin se vaan menee. Kun kerran löydät hyvän kampaajan, sinusta tulee fanaattinen. Pelkäät hänen kuolemaansa enemmän kuin omaasi. Täriset kun hän kertoo suunnittelevansa muuttoa toiseen kaupunkiin. Hän on ainoa, joka tajuaa, että ”tehdään jotain uutta ja kreisiä”  tarkoittaa oikeasti parin sentin tasoitusta latvoista.

Kampaajan vaihtaminen on rinnastettavissa parisuhteen päättämiseen.  Jos vaihdat kampaajaa, tulee sinun vältellä hiussalongin ympäristöä ja muitakin paikkoja, joissa exäsi voi mahdollisesti liikkua.

Kampaaja on enemmän kuin hiustesi leikkaaja. Kampaaja on ystävä, terapeutti ja selvännäkijä. Kukaan ei koskaan halua loukata kampaajaansa. Pomokin saa kuulla kritiikin helpommin perustein kuin kampaaja.

Kerron esimerkin:

Tammikuinen iltapäivä 1990-luvun pikkukaupungissa. Olen miettinyt permanettia jo pitkään. Kuvittelen itseni suurissa ja pomppailevissa kiharoissa. Sellaisissa, jotka Susanna Hoffsilla on Eternal Flame -musiikkivideossa.

Kampaaja ei välttämättä ole nähnyt kyseistä videota, koska hän rullaa hiuksiani silmämääräisesti liian pienille rullille. En tietenkään sano mitään: kampaajan päätösten kyseenalaistaminen olisi yhtä suuri rikos kuin Jumalan sanan kieltäminen Suviseuroissa.

Rullien päälle tuutattu aine kirvelee silmiä ja maistuu suussa. Kyseessä on sen verran tuhti tavara, että ilman kampaajan ammattitaitoa tulisin näyttämään Sinéad O’Connorilta Nothing Compares 2U -musavideolla.

Kämmenet kosteana odotan aineen vaikuttamista. Olisiko sittenkin pitänyt kuunnella sitä koulukaveria, jonka serkku tuli kampaajalle pitkällä tukalla ja lähti lyhyellä. Aine poltti hänen hiuksensa ja unelmansa yhtä aikaa.

Rullat vedellään päästäni ja tukka PYSYY päässä! Sitten seuraa pettymys. Märkänäkin tukka näyttää Europe-yhtyeen Joey Tempestin linnunpesältä. Todellinen ”final countdown” alkaa kun hiustenkuivaaja kasvattaa pehkoa aina vaan suuremmaksi.  Aikaisemmin puolta selkää hipovat hiukseni ulottuvat nyt olkapäille.

Villakoira -kisoissa saisin varmasti täydet pisteet!

Minä “ihastelen” lopputulosta vedet silmissä. Kotona purskahdan jäätävään huutoitkuun ja soitan 150 kilometrin päässä opiskelevalle poikaystävälleni. Hän ymmärtää tilanteen vakavuuden silmänräpäyksessä ja polkaisee uudenkarhean Mazdan käyntiin. Hänen ajokorttinsa taitaa olla autoakin uudempi.

Kun vaaleansininen ratsu kaartaa pari tuntia myöhemmin kässärikäännöksellä porukoideni pihalle, olen jo hieman rauhoittunut.

Tukkani sen sijaan ei rauhoittunut pitkiin aikoihin – kuten kuvasta näkyy.