Kuka sinä olet?

Tätä kysymystä jäin kelaamaan kun ystäväni teki siitä astetta hankalamman. Hän nimittäin pyysi vastaamaan kysymykseen ilman nimeä, ammattia tai asioita, joita olen elämässäni saavuttanut.

Kysymys on niin vaikea, että olisi helpompaa herätä keskellä yötä luettelemaan Euroopan pääkaupungit pienimmästä suurimpaan. Jos kaikki elämässä saadut todistukset ja tittelit palaisivat nopeammin kuin rööki nuoren Jörn Donnerin suussa, mitä jäisi jäljelle?

Surullista, mutta ei välttämättä mitään…

Elämme maailmassa, jossa ihmisarvo määräytyy rahan, vallan ja kontaktien perusteella. Tässä maailmassa hieno auto ja käyntikortin vaikeastilausuttava titteli tuovat arvostusta. Siksi niistä on niin pelottavaa luopua. Eihän Batman voi olla sankari ilman viittaansa? Mitä minä siis olisin ilman olkapäillä lepääviä natsojani. Raamattua “lainatakseni”: jos minulta puuttuisi “natsat“, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Syntyessäänhän ihminen on jo valmis. Lapsi on puhdas, avoin ja kaikilla aisteillaan elävä olento. Silti aloitamme suuren rakennusprojektin, jonka tärkein tavoite on yhteiskuntakelpoisuus ja muiden kunnioitusta herättävän statuksen saavuttaminen.

Palvomme todistuksia. Keräämme sukulaiset, ystävät ja puolitutut pöydän ääreen ihmettelemään paperilappua ja syömään leipäkakkua. Saavutuksia kannattaakin juhlia, koska niiden avulla on paljon helpompi vastata kysymykseen “kuka sinä olet?”. Siinähän se lukee, todistuksessa.

Mutta kuka sinä oikeasti olet? Ilman nimeä, ammattia tai asioita, joita olet saavuttanut?

Yritetäänpäs.

Hei! Olen utelias, epävakaa ja toisinaan ailahteleva ihminen. Olen oikeuteen pyrkivä, mutta välillä siinä epäonnistuva. Olen pelokas, mutta enemmän kuitenkin rohkea. Epäilen välillä omia voimiani, mutta usein aivan turhaan. Olen onnellinen elämästä. Olen onnellinen. Ainakin nyt. Se minä olen.

Millainen maailma olisikaan, jos esittelisimme itsemme muille ihan oikeasti?

Kuvat: Sami Piskonen