Karanteenin ja sitä edeltäneen loman aikana olen nähnyt voimakkaita unia. Jopa niin voimakkaita, että olen herännyt hiessä ja itkien. Olen myös herännyt hymyillen tai äärimmäisen innokkaana. 

Ehkä oravanpyörän pysähtyminen antaa alitajunnalle tilaa toimia. Ehkä tiedostamatta taka-alalle painetut asiat nousevat nyt pintaan.

Tuttavani laittoi Kanarialta viestiä. Siellä on otettu järeät aseet käyttöön. Kadulla maleksimisesta joutuu pulittamaan 1500 euron sakot. Ainoastaan apteekissa ja kaupassa saa käydä tarpeen mukaan. 

Näin käy kun jengi ei pysy kotona.

Olen pukeutunut päivästä toiseen valkoiseen kylpytakkiin. Tukka on nutturalla -kuten mielikin. Pyrin aktiivisesti keskittymään kaikkeen ympärilläni olevaan positiivisuuteen. Kuten poikaani. Hänen ylitsevuotavainen optimistisuuteensa on monistamisen arvoista. 

Ovelleni toimitettiin työvälineet, joilla voin tehdä omasta olohuoneestani radiolähetystä. Tekniikan jälkeenjäänenä ihmelapsena tunsin pientä hikoilua laitteiden äärellä. Olohuoneeseeni oli saapunut kutsumattomia vieraita, joiden kanssa oli tultava toimeen ja jopa ystävystyttävä.

Testasin juonnon tekemistä. Se tuntui alastomalta. Aivan kuin yltäni olisi riisuttu radiostudion taikaviitta. Näyttämöni oli varastettu. Kotona olen mama, en radiojuontaja. Roolien sekoittaminen tuntui hämmentävältä.

Nyt ulkona paistaa aurinko. Pitäisi pestä ikkunat. Katu on lähes täynnä ihmisiä. Lyhyelläkin matematiikalla tajuaa, että se tarkoittanee hyvinkin pian ulkonaliikkumiskieltoa.

Minä tein rosmariiniperunoita ja kanaa.

Eilen siivosin vaatekaapit. Katselin kesämekkoja haikein mielin. Tulenko enää koskaan pukeutumaan mihinkään muuhun kuin (vielä) valkoiseen kylpytakkiini?

Kadehdin myös hetken niitä ihmisiä, joilla on oma piha.

Mietin myös sosiaalista mediaa. Kuinka moni somea kritisoinut ihminen on karanteenien myötä kääntänyt kelkkansa. Some on nimittäin tällä hetkellä monen ainoa seuralainen. Varsinkin niiden, joilla ei ole perhettä.

Jaksamista ystävät!