Havaintoja Ranskasta

Reissussa rähjääntyy. Vaikka lento olisi niinkin lyhyt kuin Helsingistä Nizzaan. Ihmiset haluavat lentokoneesta ulos niin pian kuin mahdollista. Turvavöiden napsuminen alkoi tälläkin kertaa hyvissä ajoin ennen merkkivalon sammumista. 

– Hyvät naiset ja herrat, istukaa vielä. Kone liikkuu edelleen, lentoemäntä huokaisi mikrofoniinsa.

Ymmärtäähän sen. Kolme ja puoli tuntia istumista. Vähemmästäkin toimistotyöläinen väsyy…

Saavuimme hotelliin toivoa täynnä. Tiskin takana seisoi noin nelikymppinen, ranskalainen mies. Hoikka olemus, täydellisesti leikattu parta. Puku, joka istui hänen päällään paremmin kuin yhdelläkään mallinukella. 

Silmät, jotka näyttivät ystävällisiltä. 

– Hello Sir, we would like to check in.

Mies katsahti silmiini ilman tervehdystä. Hänellä oli paljon tärkeämpää tekemistä. Hän nimittäin puhdisti silmälasejaan. Hartaasti. Pitkään. Välillä rillejä valossa pyörittäen, pienintäkin tahraa etsien.

Jokainen rillipää toki tietää, että rasvaisilla laseilla on ikävä operoida, mutta tämän miehen pedanttisuus lähenteli neuroottisuutta.

Aika kului. Odottelimme suomalaisella pitkäjänteisyydellä.

– Those must be really dirty, seuralaiseni totesi. 

– Uh, I just arrived, mies tuhahti ja jatkoi lasiensa putsaamista. 

– Yeah Sir, so did we!

Voisi kuvitella, että tiskin takana seisova vastaanottovirkailija on töissä. Se ei tietenkään pidä Ranskassa paikkaansa. Virkailija on töissä sitten kun hänelle sopii. 

Olen havainnut, että Ranskassa palvelu on joko todella hyvää tai todella huonoa. Harvoin se on “ihan ok”. Ranskalainen ylpeys kääntyy onneksi harvoin itseään vastaan. Useimmiten siitä seuraa kadehdittavan ammattitaitoista asiakkaan käsittelyä.

Ylpeys kantaa yleensäkin hedelmää silloin kun ihminen on sinut itsensä kanssa. Hyvällä itsetunnolla varustetun ihmisen ei tarvitse leveillä tai osoittaa olevansa muiden yläpuolella.

Huonolla itsetunnolla kyllästetty ylpeys ilmenee valitettavan usein korostettuna välinpitämättömyytenä ja koppavuutena. Ylpeys muuttuu ylimielisyydeksi.

Tein muitakin havaintoja reilun viikon mittaisella reissulla. Kuten sen, että Nizza on edelleen ihana kaupunki. Ja sen, että iäkkäämmät ihmiset pukeutuvat siellä tyylikkäästi. Liikenne on edelleen hurjaa, ja teinit pyöräilevät kapeilla kujilla teineille tyypillisellä kaistapäisyydellä. Havaitsin myös, että kaupungissa on ravintola nimeltä Lou Kalu.

Siellä en käynyt.

Kotona vaakani teki puolestaan sellaisen havainnon, että olin salakuljettanut vyötärölläni muutaman lisäkilon. Ihania kiloja. Nautin niiden hankkimisesta täysin siemauksin!

Sitten muutama raflavinkki:

Yahabibi

Jos ranskalainen ruoka alkaa useamman illan jälkeen tökkiä, on syytä turvautua libanonilaiseen. Yahabibi on erinomainen. Hinta on ruuan tasoa matalampaa.

Pure V

Skandinaavinen vire syntyy siitä, että nuoren ravintolan omistaa ranskalainen daami ja hänen tanskalainen miehensä. Ravintola tarjoilee naturalviinejä.

– Only natural, just like me, kuten tarjoilija iloisesti ilmoitti. 

Pieniä annoksia, mietittyjä makuja. Hieman hinnakkaampi paikka.

Le Petit Maison

Tästä ravintolasta olen pitänyt pitkään. Paikka, johon aina palaan. Joku voi kutsua sitä liian kalliiksi ”turistimestaksi”, mutta mistään muualta en ole saanut niin ihanaa tryffeli -risottoa kuin Le Petit Maisonista.

Tarina kertoo, että U2: sen Bono istui kyseisessä ravintolassa juuri sinä traagisena hetkenä kun rekka ajoi rantabulevardia pitkin kohtalokkain seurauksin. 

You may also like

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

seventeen + six =

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.