Viime viikolla kerroin, että en ole extreme -lajien ystävä. Silti päätin aloittaa lajin, joka on nykyihmiselle täyttä extremeä. Olin nimittäin kokonaisen viikonlopun ilman sosiaalista mediaa, jotta saisin elämääni lisää seesteisyyttä.

Hurjaa, vai mitä?

Ensimmäisen somettoman viikonlopun jälkeen huomasin voivani vähän paremmin. Kuitenkin jo tiistaina viikonlopun luoma paineeton olotila loisti poissaolollaan. Olin jälleen kuopinut itseni juoksuun. Etenin kepein askelin vehreässä metsässä saalistajien ansoista piittaamatta. Jäin jälleen koukkuun. Kieriskelin pistävässä haavissa osin nauttien, osin tajuten tilanteen kuluttavuuden.

Onneksi olin päättänyt, että ihmiskoe saa jatkua. Toinen someton viikonloppu teki jälleen terää. On lähes naurettavaa miten paljon ihminen ehtii tehdä ilman sosiaalisen median selailua. 

En usko kohtaloon. Ainakaan jatkuvasti. Toisinaan se kuitenkin tuntuu puuttuvan peliin ikäänkuin väkisin. 

Heräsin lauantaina kello 7:46. Omituista, koska yleensä nukun kepeästi yhteentoista. Avasin sälekaihtimet ja jäin tuijottamaan taivaalla lipuvia pilviä. Selällään maatessa liikkuvat pilvet pistävät muuten pään sekaisin. Normaalisti olisin ottanut kännykän käteen, mutta nyt laahustin kirjahyllylle. Niin paljon “sitten joskus” -kirjoja.

Hetken selailtuani silmäni pysähtyivät Saku Tuomisen Juuei -kirjaan. Se on pieni kirja priorisoinnista. 

Ahmin kirjan päivässä. Sen lisäksi ehdin tehdä paljon muutakin. Ehdin käydä kävelyllä. Ehdin tehdä lihamureketta ja lettuja, jotka eivät kyllä onnistuneet. Jokainen lettu paloi pohjaan, joten lopulta päätin tehdä taikinasta pannukakkua. Sekin epäonnistui.

Onneksi itsetuntoni ei ole kiinni kokkaustaidoista, koska niitä ei lukuisista yrityksistä huolimatta tunnu olevan.

Mutta siihen kirjaan! Kirja käsittelee sitä, miten ihminen onnistuu sanomaan oikeille asioille “kyllä” ja vähemmän merkityksellisille asioille “ei”. Nämä kaksi pientä sanaa määrittelevät elämämme suunnan. Yhdessä luvussa Tuominen käsittelee fomoa (fear of missing out). Sillä tarkoitetaan tunnetta siitä, että jossain muualla tapahtuu juuri nyt jotain sellaista, mitä ei kannata menettää. Fomon takia ihmiset muun muassa roikkuvat pikkutunneille saakka somessa.

Tässä kohtaa kiitän kohtaloa. Olit olemassa tai et. Miten ihmeessä juuri tämä kirja osui silmiini juuri nyt?

Tuominen on kääntynyt fomon kirjassaan jomoksi (joy of missing out). Pelon sijaan hän iloitsee siitä, että antaa jonkin asian mennä tietoisesti ohi. Se kertoo onnistumisesta priorisoinnissa. 

Ja arvaa mitä? Minä olen löytänyt jomo-flown. Ei voisi vähempää kiinnostaa viikonloppuna missatut juhlat. Ei kiinnosta juorutkaan. Sosiaalinen media on minulle työ ja huvi. Siitä en pääse kokonaan eroon -enkä haluakaan. Viikonloppuisin kuitenkin keskityn hyvinvointiin, lepoon ja hyvään elämään.

Tuomisen sanoin: Hyvässä elämässä olennaista on tehdä merkityksellisiä asioita itselle tärkeiden ihmisten kanssa.