Avioero on aina pettymys. Kukaan ei mene naimisiin, koska haluaa joskus erota. Avioliitto solmitaan, koska halutaan olla yhdessä niin kauan kuin elämä kestää.

Valitettavasti liitto on kuitenkin usein elämää lyhyempi.

Tilastojen mukaan noin 40 prosenttia avioliitoista päätyy eroon. Monen mielestä se on turhan paljon: liian moni rikkoo lupauksensa liian heppoisin perustein. Ennen jaksettiin yrittää enemmän.

Vai jaksettiinko?

Ennen ero oli muutakin kuin pettymys. Se oli suuri häpeä. Eronnut ihminen oli epäonnistunut jossain sellaisessa, missä kaikki muut tuntuivat onnistuvan. Väitän, että juuri häpeä sai monet pysymään henkisesti syövässä parisuhteessa. Avioeron saaminen oli myös hankalampaa, ja asia käsiteltiin oikeudessa. Entä jos eroaminen olisi ollut ennen helpompaa ja hyväksyttävämpää? Olisiko vanhemman sukupolven liitoista vielä niin moni pystyssä?

Tuskin.

Miksi puhumme aina avioeroprosentista? Miksi keskitymme niihin, joiden suhde syystä tai toisesta paineli päin betoniseinää? Miksi emme keskity niihin 60 prosenttiin, jotka ovat onnellisesti naimisissa (jos siis oletamme, että avioliitossa elävät ovat onnellisia)? Tuo luku on itseasiassa aika hyvin maailmassa, jossa avioerohakemuksen täyttäminen on tehty yhtä helpoksi kuin ässä-arvan raaputtaminen.

Avioerohakemuksen voi tosin tulostaa netistä, Ässä-arpaa ei.

Eroammeko silti liian helposti? Ero tehdään aina vallitsevan tiedon ja tunteen perusteella. Toisinaan päätös osoittautuu oikeaksi. Aina kuitenkaan ei. Eroaminen on tehty helpoksi, mutta se ei missään olosuhteissa ole helppoa. Ei ole yksinkertaista deletoida jotain, jonka luuli kestävän läpi elämän. Ei ole helppoa tuottaa pettymys itselle eikä muille.

Varsinkaan muille.

(Tämän blogin pohdinnat tulivat mieleen kun haastattelin Hanna Ranssi-Matikaista Parempi avioliitto ry:stä. Jos aihe kiinnostaa, pääset haastatteluun tästä.)