Puhelimeni soi kesken radiolähetyksen. Poikani tiedusteli ensimmäistä kertaa, voisiko hän mennä heti koulun jälkeen jalkapallokentälle pelaamaan. Muutkin menisivät.

Tiesin, että tämä hetki koittaa joskus. Silti se tuli aivan liian aikaisin. Se yllätti niinkuin lumisade yllättää autoilijat. 

Suhtauduin pyyntöön maltillisesti: 

”Mutta sinne kentälle mennessä on se kauhea RISTEYS! Eikä sulla ole mitään eväitä! Eikä vettä! Pelatessa tulee varmasti jano! Eikä siellä ole vessaa! Entä jos tulee vessahätä! Laita viesti kun olet ylittänyt sen KUOLEMANRISTEYKSEN! Kenenkään kyytiin ei sitten mennä vaikka takapenkillä olisi kuinka söpö koiranpentu tahansa! Ja jos liikut kentältä, SOITA!”

Suljin puhelimen ja nielaisin äänekkäästi. Vastahan hän joi tuttipullosta maitoa.

Suhteemme on muuttumassa. Miten muutos onkaan tapahtunut niin pian. Napanuora on venynyt aikaisemminkin, mutta en ole pelännyt sen katkeamista. Kohta sekin aika koittaa. Minun on hyväksyttävä, että ohjat eivät ole jatkuvasti käsissäni. Minun on annettava siimaa. 

Parin tunnin päästä juoksin ratikkaan nopeammin kuin kojootti. Liikennevalot tuntuivat olevan unessa. Meinasin kehottaa kuljettajaa painamaan kaasua, mutta onneksi en kehottanut. Tiedätkö, paniikissa sitä on valmis tekemään kaikenlaista. 

Jo ratikan ikkunasta näin kentällä kirmaavat kakarat. Siellä he viilettivät pallon perässä. Isot pojat. Tunsin itseni sekä vanhaksi että ylpeäksi. Olin onnistunut kasvattamaan lapsen, jota kiinnostaa ihmiset ja liikkuminen. Se on kai nykyään aika hyvä saavutus.

Kentän laidalle päästyäni en löytänyt aidasta porttia. Tietenkään. Vähän sama tilanne kuin painajaisessa, jossa yrität pelastaa lähimmäisesi suljetusta huoneesta ilman avainta. Jouduin siis huutamaan kentän toiseen päähän ”SYÖMÄÄN!”.

Liikuttavaa, että myös kentän isommat pelaajat kääntyivät. 

Sieltä hän sitten juokse hikisenä syliini. Pieni, iso poikani. Lähdimme yhdessä syömään sushia. Lempiruokaamme. Sekin aika tulee kun hän ei enää lähde kanssani ravintolaan. Sitten minä istun yksin raskaine silmäluomineni yhteisessä pöydässämme ja muistelen menneitä. Kerron tarjoilijalle, että meillä oli ennen tällainen ”yhteinen juttu”. Ryystän Rieslingia vapisevin käsin ja vakuuttelen tarjoilijalle, että ”tänään hän soittaa, hän lupasi”.

Tai sitten istumme siellä yhdessä. Elämästä kun ei tiedä.

Kerroin kipuiluni somessa. Eräs tuttavani kommentoi asiaa osuvasti: ”Väylä on nyt auki, ja risteys turvallisesti ylitetty.” Niinhän se on. Väylä on auki, ja sinne minun on hänet päästettävä. Vapaa lintu lentää takaisin. Vangittu ei koskaan. 

Elämä. Miksi juokset niin nopeasti? Mihin sinulla on kiire? Anna minun olla tässä vielä hetki. Tässä ajassa.