Torstai-iltana kello 21:00 Helsingin Ullanlinnan Huvilakatu on jo pimeä ja hiljainen. Lämmin valo hehkuu vanhan rakennuksen ensimmäisestä kerroksesta ja tunnelma näyttää tiiviiltä. Niin tiiviiltä, että ikkunoiden huuruuntumattomuus on suoranainen ihme. Paikan isäntä, keittiömestari Sasu Laukkonen hyörii pöytien ympärillä ja viihdyttää ihmisiä tarinoillaan. Sanomattakin on selvää, että tämän ravintolan ainoa tähti ei ole ruoka. Yhtä kirkkaana loistaa ravintoloitsija itse.
Taksikuski tuskailee. Hän ei ole varma, mihin meidät pitäisi jättää. Kartta näyttää, että olemme oikeassa paikassa, mutta fiilis on kaikkea muuta. Pieni kuja, rautaportti, hiljaisuus… Voiko se todella olla täällä?
Gods own junkyard sijaitsee hevonkuusessa. Se on sijoitettu mutkien taakse, pienien kujien syvyyksiin. Silti paikasta ei voi erehtyä. Useat muotilehdet Voguesta lähtien ovat löytäneet mestan erityisyyden.
Myönnän, että Los Angelesin kahlaaminen yhdessä päivässä on mission impossible. Se on jopa itsensä kiduttamista ottaen huomioon, että tässä kaupungissa voisi helposti kuluttaa viikkoja ilman pitkästymistä.
Aika on kuitenkin elämässä rajallista ja osa tapahtumista on toisinaan koettava pikakelauksella. Se oli Los Angelesin kohtalo tällä kertaa.
Kaikki alkoi täydellisesti. Edessä Las Vegasin hulppein suihkulähde -show, Eiffel -torni ja välkkyvät valot. Pöydällä Michelin -tähdillä kruunatun ravintolan jälkiruoka. Loma. Lämpö. Rauha. Sitten tapahtui Amerikan lähi-historian pahin joukkotappo.
Ensin saimme viestin Suomesta. Las Vegasissa oli tapahtunut ampuminen ja joitain ihmisiä oli kuollut. Tarjoilija kertoi konekivääri -tulituksesta Mandalay bay -hotellissa, aika lähellä valitsemaamme ravintola Picassoa. Ravintolan pöydissä alkoi hermostunut pälyily. Kuka tietää jotain enemmän? Tulisiko meidän huolestua?
Ihmiselle, joka on jonottanut Picasson näyttelyyn ja pitänyt miestä yhtenä taidemaailman kiehtovimmista ukkeleista, La colombe d´Or on niin sanotusti WTF -tyylinen kokemus.
Kyseessä on verrattain pieni majatalo pienessä ja hyvin maalauksellisessa kylässä nimeltä Saint-Paul de Vence. Sinne pääsee kivuttomasti taksilla Nizzasta ja matka kestää ruuhkasta riippuen puolisen tuntia. Sisään majataloon pääsee suurten puuporttien kautta. Ensin astutaan pihalle, joka on täynnä valkoisilla pöytäliinoilla peitettyjä pöytiä, niiden päällä keinuvia puita ja sulavaliikkeisiä tarjoilijoita. Aikoinaan paikan omistaja vuokrasi majatalon huoneita taiteilijoille maalauksia vastaan. Jo pienellä silmäyksellä ymmärtää hyvin miksi monet taiteilijat viettivät paikassa kuukauden jos toisenkin. Suuret puuportit kätkevät sisäänsä sokkeloisen ja hämmästyttävän hiljaisen majatalon, jonka kivilattiat ovat suudelleet niin Picasson, Matissen kuin muidenkin viime vuosisadan suuruuksien jalkapohjia.
Valehtelisin jos väittäisin, etten tuntenut itseäni hieman snobiksi istuessani Hotel du Cap-Eden -Rocin ravintolan terassilla vaaleanpunainen cocktail kädessäni. Edessä avautuvan meren välkehdintä oli voimakkuudeltaan sitä luokkaa, ettei edes hotellin äveriäimmän vieraan timanttisormus kimaltanut niin näyttävästi. Tuuli tarttui vitivalkoisiin aurinkovarjoihin ja ylikohteliaiden tarjoilijoiden prässättyihin puuvillalahkeisiin. Aallot rouhivat kallionseinämiä ja minusta tuntui, että jalat piti ristiä yhteen niinkuin hienot leidit tekevät.
