Ystäväni on stailisti. Hän puki julkkiksia jo silloin kun minä lauloin Nuorisokuorossa ja etsin itseäni Raahen autioilta kaduilta. Uransa aikana hän on vaatettanut tuhansia ihmisiä ja silittänyt vähintään yhtä monta paitaa.
Jo pelkästä silittämisestä pitäisi voittaa Oscar.
Loputtoman roudaamisen, ideoimisen ja vaatteiden yhdistelemisen lisäksi hän on solminut korvaamattomia suhteita. Niin käy kun tekee vuosikaudet työtään intohimolla.
Tuijotin alastonta vartaloani peilistä. En yleensä tee niin, mutta peileillä vuorattu hotellin kylpyhuone suorastaan pakotti tuijottamaan. Näin kroppani edestä, takaa, sivuilta ja päältä. Moisen kylppärin suunnittelijan täytyy rakastaa itseään.
Minä en rakastanut. Näin vain epäkohtia, tietenkin. Aika harvoin sitä tulee tuijoteltua itseään tyytyväisyydestä kiehnäten.
Tekeekö kukaan niin?
Näin ihoni, joka oli kalpeampi kuin leipurin jauhoiset sormet. Vatsani, joka näytti imaisseen Kaivopuistoon jääneet vappupallot sisäänsä. Kuulin kun maan vetovoima lauloi seireenien lailla. Kuka voisi vastustaa seireenin laulua? Kreikkalaisen mytologian mukaan ei kukaan.
Vähinten vartaloni.
En pelkää juuri mitään. Paitsi kuolemaa, sairastumista, pimeää ja yksin lentämistä. Lentokoneessa tarvitsen viereeni ihmisen, joka ei pelkää turbulenssia. Sellaisen tyypin, joka pystyy ihan suvereenisti jatkamaan keskustelua vaikka kone pomppisi holtittomammin kuin humalainen mummo trampoliinilla. Ihailen sellaista rauhallisuutta.
Toisinaan pelkonsa on kohdattava. Etenkin silloin kun haluaa matkustaa yksin. Silloin on kestettävä 11 kilometrin korkeus ilman tukea. Edes lasillinen viiniä ei auta siihen yksinäisyyden tunteeseen. Onneksi pari lasillista usein auttaa.
”Minä kerään sitten Iittalan Kartiota”, totesi eräs lukiokaverini ennen ylioppilaskirjoituksia.
Hän oli todennäköisesti ilmoittanut asian sukulaisilleen yhtä tomerasti. Hyvä niin. Itselleni astiaston löytäminen tuotti vaikeuksia. Lukiossa ihmisellä oli 90-luvun lopulla kaksi tehtävää: löytää itsensä lisäksi astiasto.
Koin molemmat tehtävät varsin haastaviksi.
Minulla ei periaatteessa ollut yhtään ylimääräistä minuuttia haastattelulle. Toimittaja sattui kuitenkin esittämään kysymyksen, joka sai minut pysähtymään:
Allekirjoitatko väitteen, että nainen on naiselle susi?
Rehellisesti, voisin tulittaa aiheesta tunnin hengittämättä. Sitä tuskin kukaan jaksaisi kuunnella, joten pyrin kiteyttämään ajatukseni valmiiksi pureskeltuun ja siksi helposti nieltävään muotoon.
Puhelimeni soi kesken radiolähetyksen. Poikani tiedusteli ensimmäistä kertaa, voisiko hän mennä heti koulun jälkeen jalkapallokentälle pelaamaan. Muutkin menisivät.
Tiesin, että tämä hetki koittaa joskus. Silti se tuli aivan liian aikaisin. Se yllätti niinkuin lumisade yllättää autoilijat.
Suhtauduin pyyntöön maltillisesti:
”Mutta sinne kentälle mennessä on se kauhea RISTEYS! Eikä sulla ole mitään eväitä! Eikä vettä! Pelatessa tulee varmasti jano! Eikä siellä ole vessaa! Entä jos tulee vessahätä! Laita viesti kun olet ylittänyt sen KUOLEMANRISTEYKSEN! Kenenkään kyytiin ei sitten mennä vaikka takapenkillä olisi kuinka söpö koiranpentu tahansa! Ja jos liikut kentältä, SOITA!”
Muistan sen pakkasaamun selkeästi. Nyysin isäni järjestelmäkameran ja lähdin kuvaamaan luontoa. Pakkanen oli sivellyt maiseman harmaan huuruiseksi viimeisintä havunneulasta myöten. Aurinko nousi kohmeisin liikkein horisonttiin. Se sai lumen kimaltelemaan ikään kuin taivaalla olisi räjähtänyt hopeinen hilepilvi.
Se oli kaunein pakkasaamu koskaan.
Pariisin lentomme lähti aamulla aivan liian aikaisin. Herätyskello piippasi jo neljältä. Kohmeisin silmin selailin päivän uutisia puhelimesta. Sitten näin jotain tuttua…
Tiedätkö sen tunteen kun näet oman naamasi uutisissa ennen aamu neljää?
Yritin tarkentaa katsettani ja korjailla silmälasieni paikkaa. Todellako näin kuvassa minut ja veljeni? Vai oliko tämä vielä unta?
Levisten saapumista Raaheen odotettiin kuin kuuta nousevaa. Kirsi taisi olla ensimmäinen raahelainen, jolla oli Levikset. Yhtenä ihan tavallisena aamuna hän tallusteli koulun käytäviä viisnollaykkösissä. Vannon, että koko koulu vähän kohahti.
Kirsi oli käynyt Helsingissä.
En oikein tiennyt Leviksistä mitään. Silti halusin ne. Halusin olla kuin Kirsi. Halusin olla cool! Vanhempani olivat tosin sitä mieltä, että 400 markkaa yksistä farkuista on aivan liikaa. Väsytystaktiikkani kuitenkin toimi, ja lähdimme kaupunkiin etsimään Leviksiä. Olin kuullut huhuja, että niitä saattaisi löytyä jommastakummasta kaupasta.
Mervi laittoi minulle palautetta. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs.
”Ihan karsee tyyppi olet”, hän kirjoitti.
Minua nauratti. Sitä reaktiota Mervi tuskin olisi toivonut. En pahoittanut mieltäni pätkääkään. Lähinnä tunsin sääliä Merviä kohtaan.
Näin sieluni silmin hieman väsähtäneen Mervin. Hän istui laskuhumalassa sänkynsä laidalla ja tuijotti kännykästä kuvaani. Viha siirtyi kädestä kohti aivoja ja saavutti vihdoin sydämen. Mervi päätti käyttää hänelle annettuja elämän minuutteja palautteen antamiseen.
Toivottavasti kulutettu aika oli sen arvoista. Toivottavasti Mervi sai pahaan oloonsa pienen pilkahduksen iloa. Suon sen hänelle. Ilomielin.
