Viime vuonna opettelin sanomaan ei, “koska silloin jää aikaa sanoa kyllä todella merkityksellisille asioille”. Sanoin ei monelle ihmissuhteelle. Ei kekkereille.
Ei kiitos.
En pääse.
En jaksa.
En pysty.
Ei maistu.
EI.
Sitä sanotaan, että harjoitus tekee mestarin. Minä sanon, että mestaruutta ei aina kannata tavoitella. Kieltäytyminen on tehnyt minusta ihmisen, joka on vaarassa erakoitua.
Mitä sanoin ystävälleni, joka oli avautunut pomolleen liian pienestä palkastaan firman pikkujouluissa?
”Mitä tuosta! Heität pomolle yläfemmat maanantaina ja sanot sori!”
Miten suhtauduin siihen kun ystäväni oli lähettänyt vahingossa kritisoivan viestin itse kritiikin kohteelle?
”So what! Nyt aloitatte puhtaalta pöydältä. Ainakaan teillä ei ole mitään salattavaa!”
Mitä sanoin ystävälleni, joka ajatteli olevansa epäonnistunut äiti kun ei tuntenut jatkuvasti suurta rakkautta lastaan kohtaan?
David Beckham teki sen taas. Hän julkaisi sosiaalisessa mediassa kuvan itsestään ja 7-vuotiaasta tyttärestään pussaamassa. Kuvasta syntyi kohu. Asia nousi otsikoihin myös Suomessa. Moni oli sitä mieltä, että isä ei saa pussata tytärtään suulle. Poski olisi kuulemma sallittua aluetta, mutta huulet kiellettyä kenttää.
Salli minun käyttää teinimaailmasta tuttua kirjainyhdistelmää: WTF?
Yhteistyö: Maria Casino
Yksikään tavara maailmassa ei anna minulle matkustamisen tuomaa nautintoa. Lähtemisessä on vain jotain maagista. Ehkä siksi, että tietää tulevansa takaisin. Ilman turvallista kotia matkustaminen voisi tuntua pakomatkalta.
Muistan aina sen kutkuttavan tunteen kun istuin ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Kone suuntasi 90-luvun alkupuolella – yllätys, yllätys – Kanarialle. Lentoemännät näyttivät jumalattarilta, joilla oli kaikki valta maailmassa. He hymyilivät, tarjosivat juomia ja toivat minulle värityskirjan lentomatkan ratoksi.
En ole koskaan värittänyt niin tarkasti kuin silloin.
Enpä olisi vielä muutamia vuosi sitten uskonut, että suomen kieli rikastuu uudella sanalla. Nyt se on kaikkien huulilla. Heh, sanoinko tosiaan huulilla?
Totta se on. Suomen ensimmäinen seksinukkebordelli on avannut ovensa. Helsinkiläiseen lähiöön avatun bordellin isäntänä häärii vaginahieroja Antti Kurhinen.
Kyllä, myös sana häärii saa tässä yhteydessä kaksimielisen merkityksen.
Kädet hieman tärisevät. Ääni värisee. Istun keittiön pöydän äärellä ja tuijotan tietokonetta poikani kanssa. Hän neuvoo. Minä kuuntelen. Olen juuri julkaisemassa ensimmäisen YouTube -videon.
Mitä ihmettä olen tekemässä?
Pelottaa ja innostaa. Jännittää ja naurattaa. Idea vlogiin tuli yllättäen kun ystäväni kyseli sen perään. Annoin ajatuksen hautua – pitkään. Sitten päätin kokeilla. Mitä menetän? Ehkä sanon jotain tyhmää? Ehkä minulle nauretaan?
Eli ei mitään uutta!
Lähettelemme poikani kanssa viestejä pitkin päivää. Joskus viesti voi olla pelkkä sydän tai hymiö. Muuta ei tarvita. Pelkkä emoji pitää sisällään tärkeimmän informaation: Minä välitän, rakastan ja arvostan sinua.
Paskinkin palaveri muuttuu sellaisen viestin jälkeen pelkäksi tanssiksi.
Minua harmittaa kun puhelimia parjataan nyt enemmän kuin koskaan. Sanotaan, että ne tuhoavat ihmissuhteita, näännyttävät seksielämän ja aiheuttavat unettomuutta. Kaikki olisi paremmin ilman puhelimia. Vai olisiko?
Ei, koska ennen ei ollut mikään paremmin.
En muista milloin viimeksi olisin nukkunut kuin tukki. Viime viikonloppuna se kuitenkin tapahtui.
Näin pitkiä ja polveilevia unia, koska yksikään ääni ei havahduttanut minua hereille. Se ei ole mahdollista Helsingissä, jossa raitiovaunut rämisevät ja kerrostalon seinien läpi kuuluu kun naapuri vetäisee vessan. Se on mahdollista lapsuudenkodissa, jossa yöllä kuulee vain peltojen ja metsän välissä lepäävän hiljaisuuden.
Kuinka kaipasinkaan taas kotiin.
Istuimme poikani kanssa ratikassa kello viiden aikaan. Helsingin keskustassa oli tuttuun tapaan kova ruuhka. Raitiovaunu pullisteli ihmisistä. Huomasin vaunussa yhden vapaan paikan, johon pyysin poikaani istumaan.
Niin hän tekikin.
Hetkeä myöhemmin huomasin hänen pälyilevän taakseen. Siellä seisoi noin kuusikymppinen nainen kauppakasseineen.
”Anteeksi, haluatko tulla tähän istumaan”, poikani kysyi.
Tiedätkö sen tunteen kun rahasi ei kelpaa? Suomeksi sanottuna sinulle ei siis myydä sitä mitä haluat ostaa.
Minä tiedän.
Minulle on käynyt näin parikin kertaa. Haluan kuitenkin korostaa, että näyttämönä ei ole kertaakaan toiminut baari. Voin vannoa, että en ole koskaan nojaillut tiskiin vielä yhtä anellen.
Tai olen minä senkin voinut tehdä. Aina on kuitenkin tarjoiltu.
