Toimii kuin junan…verkko.
Istun toista kertaa junassa korona-kaaoksen jälkeen. Olen juuri lopettelemassa lomani ensimmäistä osaa, jonka vietin Raahessa ja Oulussa poikani kanssa. Raiteet vievät nyt Helsinkiin.
Viimeisimmästä “mitä minulle kuuluu” -tyylisestä tekstistä on kauan aikaa. On tapahtunut paljon. Aluksi tuntui, että vähän liikaakin. Kaikkien tapahtumien latautuminen aivoihini vastaa nopeudeltaan junan verkkoa. Menneeseen palaaminen tökkii, muistot latautuvat hitaasti -jos ollenkaan.
Karanteenin ja sitä edeltäneen loman aikana olen nähnyt voimakkaita unia. Jopa niin voimakkaita, että olen herännyt hiessä ja itkien. Olen myös herännyt hymyillen tai äärimmäisen innokkaana.
Ehkä oravanpyörän pysähtyminen antaa alitajunnalle tilaa toimia. Ehkä tiedostamatta taka-alalle painetut asiat nousevat nyt pintaan.
Tuttavani laittoi Kanarialta viestiä. Siellä on otettu järeät aseet käyttöön. Kadulla maleksimisesta joutuu pulittamaan 1500 euron sakot. Ainoastaan apteekissa ja kaupassa saa käydä tarpeen mukaan.
Näin käy kun jengi ei pysy kotona.
Kello on 9:31. Heräsin puoli tuntia sitten siihen kun yläkerran naapuri päätti hyppiä alas rappusia jättäen aina muutaman portaan välistä. Siitä syntyy iso ääni kun aikuinen ihminen tekee niin.
Tänään minä en hypi minnekään. Palasin lauantaina viikon lomalta Teneriffalta. Loman aikana hallitus asetti suosituksen: Suomeen palaavien matkustajien olisi hyvä pysyä kotona 14 vuorokautta mahdollisen koronaviruksen leviämisen estämiseksi.
Kyse ei siis ole viranomaisten määräämästä kotikaranteenista vaan suosituksesta, jota työnantajani vastuullisesti päätti toteuttaa. Puhun kuitenkin kotikaranteenista, koska a) se on helpompaa ja b) siltä se tuntuu.
Käytännössä pysyn kotona niin paljon kuin mahdollista. En ota vieraita. En käy vieraissa (heh). Tilaan ruuat kotiin niin pitkälle kuin mahdollista.
Ohjeiden mukaan saan ulkoiluttaa koiraa. Sitä minulla ei ole, joten ulkoilutan toisinaan itseäni. Lupaan pysyä poissa koirapuistoista vaikka aikamoinen narttu olenkin (toinen heh).
Kaupallinen yhteistyö: Säästöpankki
Faktat pöytään: En omista asuntoa enkä ole onnistunut kahmimaan elämäni aikana sellaisia säästöjä, jotka auttaisivat minua väistämättömästi lähestyvinä eläkepäivinä. Haaveeni tulevaisuuden leppoisista päivistä italialaisella viinitilalla oman sadon tuotoksia siemaillen ei kohtaa säästötilini saldon kanssa.
Kysymys kuuluu: Pitäisikö asialle tehdä jotain?
Ihminen on luotu liikkumaan.
Minut tosin taidettiin unohtaa siinä luomistyössä.
Urheileminen ei ole minulle luontaista. Sehän nähtiin jo peruskoulussa. Liikuntatunnilla olin se, joka valittiin joukkueeseen viimeisenä. En ollut voimakas tai nopea. Olin pieni ja vähän heiveröinen. Olin se, joka otettiin joukkueeseen säälistä tai opettajan käskystä.
Radiossa soi ”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo. Sieltä vaan mä rauhani saan…”.
Eletään kesäloman viimeistä päivää. Olo on haikea ja epävarma. Mitä syksy tuo tullessaan? Jaksanko ottaa kaiken vastaan?
Tuntuu, että en ole vielä valmis arkeen.
Istun Raahessa sijaitsevan lapsuudenkotini keittiössä. Takassa on tuli. Poika pelaa Nintendoa, isä häärii omiaan ja äiti ratkoo ristikkoja. Pooki raikaa: ”Metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän…”.
Reissussa rähjääntyy. Vaikka lento olisi niinkin lyhyt kuin Helsingistä Nizzaan. Ihmiset haluavat lentokoneesta ulos niin pian kuin mahdollista. Turvavöiden napsuminen alkoi tälläkin kertaa hyvissä ajoin ennen merkkivalon sammumista.
– Hyvät naiset ja herrat, istukaa vielä. Kone liikkuu edelleen, lentoemäntä huokaisi mikrofoniinsa.
Ymmärtäähän sen. Kolme ja puoli tuntia istumista. Vähemmästäkin toimistotyöläinen väsyy…
– Kuinka usein sä käyt salilla?
– Tällä hetkellä silloin kun mua huvittaa eli ehkä kerran viikossa!
– Eihän siitä ole mitään hyötyä?
Ihminen tuntuu ajattelevan, että kaikella toiminnalla on oltava mitattava hyöty. Salilla rehkimisestä on hyötyä kun siellä käy ainakin kolme kertaa viikossa. Vasta silloin rasva tirisee! Samanlainen ajatusmalli pätee melkein mihin tahansa.
– Ajattelin jatkaa media-ala opintoja!
– Ei se kuitenkaan tuo sulle enempää palkkaa. Eli ei siitä ole sinulle mitään hyötyä!
Oops, I did it again. Valitin kiirettä. Viime aikoina puolituttujen kanssa käydyt nopeat keskustelut ovat soljuneet tähän tyyliin:
– Miten menee?
– Hyvin, mutta hirvee kiire!
– Niinpä! Sitä on näin keväisin liikkeellä!
Naurettavaa höpinää. Aivan kuin kiire olisi jokavuotinen siitepölyallergia, joka loppuu itsestään.
Kaupallinen yhteistyö: Mionetto
Niinhän se on, että elämä on ihmisen parasta aikaa. Viilaisin kuitenkin hieman jo edesmenneen mäkikotkan luomaa kansanviisautta. Sanoisin, että elämä on ihmisen parasta aikaa silloin kun tuntee elävänsä. Yleensä niin tapahtuu kesällä. Tarkemmin sanottuna kesälomalla.
Ainahan se on mielessä. Varsinkin marraskuussa kun elämä tuntuu valuvan märästä lahkeesta katukivetykseen. Silloin auttaa ajatus kesästä. Sen valosta, vehreydestä ja kuplivasta tunnelmasta.
