Radiossa soi ”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo. Sieltä vaan mä rauhani saan…”.

Eletään kesäloman viimeistä päivää. Olo on haikea ja epävarma. Mitä syksy tuo tullessaan? Jaksanko ottaa kaiken vastaan? 

Tuntuu, että en ole vielä valmis arkeen.

Istun Raahessa sijaitsevan lapsuudenkotini keittiössä. Takassa on tuli. Poika pelaa Nintendoa, isä häärii omiaan ja äiti ratkoo ristikkoja. Pooki raikaa: ”Metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän…”.

Kesäloman viimeisen viikon yöt ja aamut ovat olleet ihania. Olen nukkunut kiinni pojassani. Olen nukkunut pitkään ja nähnyt voimakkaita unia. Olen herännyt yhdeksältä, ilman väsymystä. Olen jäänyt sänkyyn makaamaan, nukahtanut uudelleen. 

Aamukahvit olen juonut ulkona. Kävellyt marjapensaille ja syönyt aamupalaksi mustaviinimarjoja. Sato ei ole tänä vuonna järin runsas. Maukas kuitenkin. Kohta pakkaan laukkuni ja lähden Raahesta Helsinkiin.

Mihin tämä kesä katosi? 

Rakastan Helsinkiä, mutta kaupunki tuntuu kotikonnuilla vietetyn ajan jälkeen turhan hektiseltä. Ikään kuin jatkuvasti olisi kiire. Kello tikittää, pitää jaksaa, pitää ehtiä, muistaa, suorittaa. Enkö vain voisi mennä kylpytakissa töihin? Farkkuen puristava ote on nyt liian ahdistava. 

Loma on tehnyt minusta epävarmemman. Onnistunko töissä, jotka potkaisin päättäväisesti liikkeelle ennen lomaa? Olen hukannut rytmin, jonka tahdissa totuin suorittamaan tehtäviäni.

Pelottaa, että ensimmäisen työpäivän jälkeen rytmi palaa. Miksi rauhalliseen rytmiin pääseminen kestää koko kuukauden, mutta palautumiseen menee vain päivä? 

Lihasmuisti. Se sen täytyy olla. 

Katson äitiä. Mietin isää. Tämä talo hiljenee jälleen huopatossutehtaaksi. Ei lasten ääniä. Vain Pooki ja takassa rätisevät puut. 

”Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä. On vain joukko yksinäisiä, ja heitä on monta, liian monta. En tahtoisi olla yksi heistä. Tahdon olla vapaa, ja hengittää havun tuoksua. Täällä olen kuin vanki, lähden Kuusamoon…”

Kuvat: Nestori Heikkilä

Paita: American Vintage

Housut: Levi´s

Kengät: Högl