Älä valita kiireettä!

Oops, I did it again. Valitin kiirettä. Viime aikoina puolituttujen kanssa käydyt nopeat keskustelut ovat soljuneet tähän tyyliin:

– Miten menee?

– Hyvin, mutta hirvee kiire!

– Niinpä! Sitä on näin keväisin liikkeellä!

Naurettavaa höpinää. Aivan kuin kiire olisi jokavuotinen siitepölyallergia, joka loppuu itsestään.

Pari päivää sitten kävin jälleen tällaisen keskustelun. Sitten alkoi tympäistä. Miksi ihmeessä valitan kiirettä? Asiaa, jonka olen itse luonut. Kiire ei ole syyllinen. Minä olen. Minä jopa kasvatan luomistyötäni sen alituisella hokemisella.

Mistä kiire elämääni muodostuu?

Ennenkaikkea se on huonon organisoinnin tulos. Kiire syntyy kun ei osaa priorisoida. Se syntyy kun luulee pystyvänsä kaikkeen. On yltiöpäisen optimistinen. Ehkä myös hieman rahanahne.

Toisinaan kiire toki kuuluu elämään. On ajanjaksoja, jolloin töitä on enemmän kuin aikaa. Silloin on venyttävä, tiristettävä itsestään viimeisetkin energiat. Puskettava pallo maaliin vaikka päähän sattuu. Se on elämää.

Kiireen jälkeen pitää kuitenkin olla annos kiireetöntä aikaa. Muuten pää räjähtää. Jatkuva kiire on itseaiheutettua väkinäisyyttä.

Valittamisen täytyy siis loppua. Itse olen kiireen synnyttänyt. Nyt on aika synnyttää kiireettömyys. Se pitää puskea pihalle vaikka imukuppia apuna käyttäen. Sektiokin käy.

Mutta haluanko todella luopua kiireestä? Ehkä kiireen yhtäkkinen loppuminen aiheuttaa tyhjyyden tunteen. Enkö olekaan tärkeä?

Myönnettäköön: Kiire on myös ihanaa. Siitä tulee tärkeä olo. Läppärilaukun heiluminen, korkkareiden kopina vasten kuumaa asfalttia. Tässä minä menen nopeasti paikasta toiseen! Koska menen nopeasti, tunnen itseäni tärkeäksi!

Voi meitä ihmisiä.

Olen ihan varma, että moni myös näyttelee kiirettä. Kadulla tempova ihminen on nimittäin tärkeämmän oloinen kuin seiniä pitkin laahustava “vätys”. Siksi ratikkaan kai juostaan. Pysäkillä seisoskelusta tulee epävarma olo. Näytänkö minä nyt siltä, että minulla on aikaa seisoskella! Nuo muut varmasti ajattelevat, että en ole tärkeä! Äkkiä jonnekin! Kiire, tarvitsen sinua!

APUA!

Toisinaan minua pelottaa, että kiire loppuu. Mitä minä sitten teen? Olen juossut aikaa kiinni jokseenkin pitkään. Osaanko enää kulkea sen kanssa käsi kädessä? Kuinka kornia onkaan, että ihmisellä on “liikaa” aikaa juuri silloin kun hän haluaisi tekemistä. Todellisuudessa aikaa on kuitenkin aina liian vähän. Me vain luulemme, että sitä on loputtomiin.

Kysymys kuuluu: Onko minulla oikeasti kiire vai olenko luonut kiireen, jotta tuntisin itseni tärkeäksi?

Toivottavasti minulla on oikeasti kiire. Jälkimmäisen myöntäminen olisi, noh, surullista…

Kuvat: Vilma Norokorpi

Mekko: Ellos

You may also like

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

ten + fifteen =

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.